Kolttien mailla pyhän Trifonin jalanjäljillä

Kesän kääntyessä syksyä kohden pyhiinvaeltajia kerääntyy pohjoisen jylhiin maisemiin Neideniin, Sevettijärvelle ja Nellimiin. He kunnioittavat kolttien valistajan, Trifon Petsamolaisen, muistoa ja hengellistä perintöä. Kuka pyhittäjä Trifon Petsamolainen oikein oli ja miksi hän on tullut tunnetuksi Kuolan niemimaan alkuperäiskansan, kolttasaamelaisten, valistajana? Entä mitä ortodoksisuus merkitsee koltille nykyään?

Tyhjä ja janoinen maa

Trifon Petsamolainen luetaan Karjalan valistajien joukkoon, mutta hän kilvoitteli kaukana pohjoisessa. Hänet tunnetaan Petsamon luostarin perustajana. Trifon, siviilinimeltään Mitrofan, syntyi 1400-luvun loppupuolella Tverin läänissä Venäjällä.

Kerrotaan, että Mitrofan oppi jo varhain lukemaan ja kirjoittamaan ja oli kiinnostunut pyhistä kirjoituksista. Erityisesti häntä puhuttelivat pyhien elämänkerrat. Rukoillessaan yksin metsässä Mitrofan kuuli äänen, joka sanoi: ”Trifon, tämä ei ole sinun paikkasi. Tyhjä ja janoinen maa odottaa sinua.” Niinpä hän lähti pohjoiseen Petsamojoelle julistamaan sanaa Kristuksesta.

Mitrofan eli kolttien parissa pohjoisessa 60 vuotta. Hän ei saanut aluksi kovin suopeaa vastaanottoa, mutta ajan myötä Mitrofan onnistui kärsivällisyydellään voittamaan ihmiset puolelleen. Tätä edesauttoi se, kun Mitrofan sai työtoverikseen munkki Feodoritin, joka osasi alueella puhuttua saamen kieltä.

Mitrofan rakensi Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi vaatimattoman kirkon Petsamojoen varteen. Mitrofan vihittiin munkiksi nimellä Trifon ja hän alkoi johtaa Pyhän Kolminaisuuden luostaria Petsamojoen varrella.

                                                                            Trifon Petsamolaisen ikoni.

Trifon rakennutti tsaari Iivana Julman lahjoitusten turvin useita pyhäkköjä Paatsjoen ja Näätämöjoen varrelle. Petsamojoelle Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkon vierelle Trifon haudattiin, kun hän siirtyi tuonilmaisiin 88-vuotiaana vuonna 1583.

Näätämössä eli norjalaisittain Neidenissa on aikoinaan sijainnut kolttakylä, jota ei käytännössä enää ole, sillä norjalaistamispolitiikan seurauksena asukkaat ovat norjalaistuneet. Neidenin kolttasaamelaisista kaikki eivät välttämättä edes tiedä olevansa kolttia.

Kolttasaamelaisia Norjan puolella on arviolta noin 150 ja Neideniin hiljattain avatun kolttasaamelaismuseon myötä on virinnyt toivo kulttuurin elvyttämiseksi. Kolttamenneisyydestä muistuttavat myös hautakumpu ja Georgios Voittajan tsasouna, jonka vanhimmat hirret ovat 1800-luvun alusta.

Pyhien Sergein ja Hermanin Veljeskunnan vuosittain järjestämä Trifon Petsamolaisen pyhiinvaellus huipentuu tavanomaisesti lopuksi vedenpyhitykseen Neidenissä, mutta tänä vuonna suunta oli päinvastainen. Ensin toimitettiin vedenpyhitys Neidenissa Näätämöjoen kuohuvalla Kolttakoskella, josta matka jatkui Sevettijärvelle ja Nellimiin.

Tampereen ortodoksisesta seurakunnasta pyhiinvaellukselle osallistui viisi henkeä. Yksi heistä oli Terhi Saarenoja. Hänelle Trifon Petsamolaisen pyhiinvaellus oli ikimuistoinen ja koskettava kokemus.

– Lapin luonto kertoo osaltaan Jumalan suuruudesta ja armosta ja luo upeat puitteet pyhiinvaellukselle. Matkan tärkeintä antia olivat yhdessä luetut rukoukset ja toimitetut liturgiat. Koin erityisesti, että pyhiinvaellus vahvisti ortodoksista identiteettiäni. Oli erittäin hyvä kokemus olla matkalla yhdessä muiden ortodoksien kanssa.

Oulun metropoliitta Elia toimitti vedenpyhityksen Näätämöjoen Kolttakoskella. Vasemmalla Lapin seurakunnan kirkkoherra Jaakko Vainio ja oikealla Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni.

Tietoa tarvitaan lisää

Ortodoksisuus saapui Suomen Lappiin Petsamosta evakuoitujen kolttien myötä. Talvisodan aikaan Suonikylän koltat siirtyivät Tervolaan ja Paatsjoen saamelaiset Norjaan. Petsamonkylän saamelaiset jäivät evakuoinnissa tapahtuneiden viivästysten vuoksi Neuvostoliiton puolelle päätyen keskelle Kuolan niemimaata. Evakosta palattiin kesällä 1940.

Jatkosodan aikana evakuoinnit alkoivat uudestaan, ja tällä kertaa kolttasaamelaiset siirrettiin Kalajoelle Pohjanmaalle ja Oulun seudulle. Sieltä koltat palasivat pohjoiseen vuonna 1945, jotkut vasta seuraavana vuonna. Suomessa kolttien sijoittuminen uusille alueille Sevettijärvelle, Keväjärvelle ja Nellimiin tapahtui pääosin vuoden 1949 aikana. Tämän vuoden elokuussa vietettiin kolttasaamelaisten asuttamisen 70-vuotisjuhlaa.

Kolttien keskuspaikkana pidetään Sevettijärveä asukasmääränsä takia, ja siellä kolttakulttuuri on myös onnistunut säilymään pisimpään. Jälleenrakennusaikana Sevettijärvelle rakennettiin Trifon Petsamolaiselle omistettu rukoushuone. Mäntyjen lomasta valkeana pilkottava rakennus on peruskorjauksen jälkeen vihitty kirkoksi vuonna 1992.

Sevettijärvelle asuttamisjuhlaan saapunut Lapin ortodoksisen seurakunnan pitkäaikainen matkakanttori Erkki Lumisalmi on koltta ja syntyjään Nellimistä. Hän on tätä nykyä eläkkeellä ja asuu Hämeenlinnassa. Työnteko ei silti ole päättynyt. Lumisalmi tekee radioon koltankielisia hartauksia ja on saanut tehtäväksi kääntää Luukkaan evankeliumia koltansaameksi. Hän kuitenkin toteaa, että käännöstyö ei ole juuri edennyt. Ensimmäinen koltankielinen rukouskirja ilmestyi vuonna 1983.

– Kolttasaamelainen kulttuuri kokonaisuudessaan on minulle rakas. Kieli, kansa, musiikki ja tanssit muun muassa. Puhun Petsamon ja Paatsjoen murretta sekä jotenkuten Sevettijärven murrettakin, sanoo Lumisalmi.

Kolttasaamelaiset eroavat Suomen muista saamelaisista, inarin- ja pohjoissaamelaisista, paitsi kielensä ja uskontonsa, myös pukeutumisen, musiikkiperinteen, juhla- ja tapaperinteen sekä ruokaperinteen osalta.

Lumisalmea huolettaa koltansaamen tulevaisuus. Tällä hetkellä kielen puhujia on noin kolmesataa. Lisäksi hän on ortodoksina huolissaan siitä, että koltat ovat osin luterilaistuneet, eivätkä kaikki halua kastaa lapsiaan. Ortodoksinen uskonto on kolttakulttuuria kiinteyttävä tekijä, ja oman pyhän Trifonin juhlat kokoavat kolttia yhteen.

– Ortodoksisuus on vahvasti meidän kolttien kulttuuriperintöä. Kasteiden määrä on vähentynyt kolttien parissa, mutta sama ilmiöhän näkyy myös muualla yhteiskunnassa. Siitä olen iloinen, että kirkolliskokoukseen saadaan kolttaedustaja. Toimiessani Saamelaiskäräjissä vuosia sitten ehdotin koltilta edustusta kirkolliskokoukseen, mutta silloin se ei saanut kirkolta kannatusta.

Kolttien asuttamisen 70-vuotisjuhlaan osallistunut Arkkipiispa Leo otti opetuspuheessaan kantaa kolttakulttuurin puolesta.

Kirkkonummella asuva Minna Moshnikoff saapui Sevettijärvelle juhlimaan yhdessä perheensä kanssa. Sevettijärvellä syntynyt Moshnikoff käy kotiseudullaan nykyisin pari kertaa vuodessa.

– Arkemme on etelässä, mutta lomilla tulemme usein tänne. Olen pala kerrallaan ruvennut täydentämään osaamistani ja ymmärrystäni kolttakulttuurista, jonka piirissä olen viettänyt lapsuuteni. Olen aikuisena opetellut puhumaan koltansaamea. Kielen lisäksi tärkeitä minulle ovat käsityöt.

Moshnikoffin mielestä suomalaisilla ei ole riittävästi tietämystä saamelaisista. Tiedonsiirto on hänen mukaansa pitkälti yksittäisten ihmisten toimenpiteiden varassa. Hän saa usein kertoa perusasioita saamelaisuudesta suomalaisille.

– Eihän se tosin ihmisten vika ole, etteivät he tiedä. Koulussa ei opeteta riittävästi saamelaisista. Oppimateriaalit pitäisi saada päivitettyä. Oma konstini kolttatietoisuuden lisäämiseen on kertoa, minkälaisia kolttasaamelaiset käsityöt ja -puvut ovat, ja miten paljon ja millaisia erikoispiirteitä niiden tekemiseen kuuluu. Pidän Erään kolttanaisen käsityöpäiväkirja -videoblogia Youtubessa.

Kolttasaamelaisuus ja ortodoksisuus liittyvät kiinteästi yhteen, ajattelee myös Moshnikoff. Hän korostaa, miten tärkeää olisi, että kotipaikkakunnalla Kirkkonummella lapset saisivat oman uskonnon opetusta koulussa. Asia on vaatinut ja vaatii edelleen vanhemmilta ylimääräistä ponnistelua.

– Kasvatan kolttalapsiani etelässä ja meillä on suuri työ siinä, että he saavat ortodoksista uskonnonopetusta. Lasten koulu ei ole kunnostautunut siinä hirveän hyvin. On erittäin tärkeää, että lapset saavat perustiedot ja ymmärtävät ortodoksisuutta, omaa kulttuuriperintöään.

Trifon johdatti yhteen

Sevettijärvellä huolena on kylän tyhjeneminen ja hiljentyminen. Työmahdollisuuksia ei juuri ole ja nuoret joutuvat muuttamaan kauemmas töiden perässä. Iloa tuo kielen elpyminen, jossa suuressa roolissa on ollut kielipesätoiminta. Nykyään kolttasaamelaisuudesta osataan olla jo ylpeitäkin. Juhla-alueella vilisee toinen toistaan upeampiin kolttapukuihin sonnustautuneita. Perinne saa näkyä.

Kolttapuvun on laittanut ylleen myös Inarissa asuva Henna Lehtola, jonka mummo oli kotoisin Suonikylästä. Lehtola ei vielä toistaiseksi puhu koltansaamea, mutta haluaisi opetella kieltä. Kolttien yhteisöllisyys on hänelle tärkeää.

– Pidän kolttien yhteisöllisyydestä, siitä, että kaikki tuntevat toisensa. Apua ja tietoa löytyy helposti. Lisäksi arvomaailma, suku, perinteiset elinkeinot ja käsityöt ovat minulle rakkaita asioita saamelaisuudessa. Se on tietysti haaste, että kielen puhujia on vähän. Valtion pitäisi tukea enemmän saamelaista kulttuuria ja saamen kieliä.

Saamelaiset arvot ovat tärkeitä Henna Lehtolalle.

Erkki Lumisalmen puoliso Aulikki Lumisalmi osallistui kolttapuku yllään Trifonin pyhiinvaelluksen liturgiaan Pyhän Kolminaisuuden ja Trifon Petsamolaisen kirkossa Nellimissä. Ehti kulua pitkä aika, ennen kuin Lumisalmi rohkeni pukea puvun ylleen, sillä hänen juurensa ovat alun perin Karjalassa.

– Kun avioituu koltan kanssa, kolttayhteisö kannustaa ja pitää ihan suotavana, että puolisokin pukee ylleen kolttapuvun. Keräsin 20 vuotta rohkeutta pukeutua tähän pukuun. Olen tehnyt puvun ja päähineen itse.

Aulikki ja Erkki Lumisalmen tiet ristesivät aikoinaan erikoisella tavalla. Kenties se oli jopa johdatusta, jossa itse pyhällä Trifonilla oli näppinsä pelissä.

– Tapasin Erkin ensimmäistä kertaa Paula Forsmanin pyydettyä minua lähtemään hänen intialaisen opiskelukaverinsa Sumanin tulkiksi Lappiin Trifonin pyhiinvaellukselle, jonne Paula ei töiltään päässyt. Matkan alussa Erkin vanha kurssikaveri kanttori Tatjana Wilenius esitteli meidät. Silloin 80-luvulla olin ensimmäistä kertaa Lapissa pyhiinvaellusmatkalla ja tulin tänne Nellimiin, jossa Erkin vanhempien kotona oli rukouspalvelus. Minulle tuli intuitio, että tässähän se anoppilani on.

– En minä tuntenut Erkkiä silloin kunnolla vielä ollenkaan. Pähkäilin asiaa, ja vanhemman työtoverini rohkaisemana kirjoitin Erkille kirjeen ja siitä se lähti. Monet ovat sanoneet, että pyhittäjä Trifon ohjasi meidät yhteen.

Teksti ja kuvat: Saara Kallio

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 6/19. Löydät lehden täältä.