Kukkia Jumalan kämmenellä

Ensimmäistä kertaa olin ollut talkoolaisena 18-vuotiaana Valamon luostarissa. Tämän mieleenpainuvan kokemuksen jälkeen elämässä ei tuntunut olevan aikaa seisahtua edes yhdeksi viikoksi. Tuli opiskelut, työelämän aloitus, perheen perustaminen, ruuhkavuodet.

Esikoiseni täytettyä kymmenen vuotta tein itsekkäänkin päätöksen viettää viikko pojan kanssa luostarissa talkoolaisena. Ikä osoittautui juuri sopivaksi. Lapsi oli tarpeeksi vanha tekemään kevyttä työtä. Kolme vuotta myöhemmin oli kuopuksen vuoro.

Kuljimme nyt Maria-tyttäreni kanssa koivukujaa pitkin aamupalalle luostarin trapesaan.

Talkootöitä tiiminä

Talkoolaisten kesken hiljaisuudessa nautitun aamupalan jälkeen nunna Ksenia kertoo, mitä seuraavaksi on luvassa. Työskentelen lapseni kanssa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tiiminä.

Ensimmäisenä pääsemme luostarin kasvimaalle istuttamaan kaalintaimia. Puuha on lapselle mieluista. Avaran taivaan alla, luostarin upeiden kukkaistutusten vieressä, huomaan hyräileväni luterilaista virttä Jumalan kämmenellä. Arjen oravanpyörä hellittää otettaan.

Illemmalla koemme jo olevamme luostarin väkeä astellessamme yhdessä vain talkoolaisille tarkoitettua polkua. Valitettavasti polulta aukeaa suora näkymä kasvimaalle, jossa rusakot ovat tekemässä selvää aiemmin istuttamistamme kaalintaimista. Tyttö antaa ei-toivotuille luontokappaleille kyytiä.

Talkoolainen ei valitse työtehtäviään, eivätkä ne kaikki tietenkään olleet lapselle samanlaista herkkua. Kasvimaalla on valtavasti rikkaruohoja sekä itikoita. Tunteja kestävään kitkemiseen tarvittava kärsivällisyys on selkeästi vielä kasvamassa. Onneksi lapsi ei kerennyt täysin herpaantumaan, vaan pääsi vaihtamaan lipstikoiden keräämiseen talkoolaiskollegoiden kanssa.

Kasvimaahommien ja yrttien keruun lisäksi siivosimme viikon mittaan sisariston pesutilat, vierasmaja Antoninan, yleisön WC:t sekä trapesan.

Omaan lapseen tutustumassa

Töiden lomassa pääsen vaivihkaa seuraamaan, miten oma lapsi reagoi erityyppisiin työtehtäviin. Tilanne on aivan erilainen kuin kotona, jossa muutaman kehotuksen jälkeen tulee tehostettua kotitöihin patistamista välillä vähemmän pyhittyneessä mielentilassa.

Lapsesta on mukavaa päästä kokeilemaan ‘oikeita töitä.’ Vihjaan Marialle, että luostarissa on kesäisin myös palkattuja kesätyöläisiä. Ehkä vuosien päästä nyt istutettu ajatus kantaa luostariin vielä uudelleen.

Äitinä huomaan pystyväni olemaan lapselle läsnä aivan eri tavalla kuin kotiympäristössä. Vastuu arjen pyörittämisestä liukuu hetkeksi harteiltani ja annan hyvillä mielin ohjat jollekin toiselle. Joku toinen laittaa ruokani ja kattaa pöytäni. Joku toinen kertoo, mitä tänään tehdään. Sitä ei tarvitse, eikä pidäkään, itse miettiä.

Huomaan lapsellani olevan silmää kauneudelle, kun hän kerää trapesassa olevan ikonisyvennyksen pöydälle kauniin asetelman päivänkakkaroista ja puna-apiloista. Sydämessä tuntuu lämpimältä, kun katson työnsä jälkeen tyytyväistä lasta.

Lintula ei Valamosta poiketen tarjoa moninaisia ajanviettomahdollisuuksia taidenäyttelyjen, museon, risteilyjen, hotellitasoisen majoituksen tai vaikkapa viineihin tutustumisen muodossa.

Matkamuistomyymälä ja kahvila luostarista löytyvät. Käymme molemmissa päivittäin. Äidille maistuu luostarin yrttitee, tytär käy viikossa läpi koko jäätelövalikoiman. Lapsen viikon kruunaa piipahdus ihka oikeassa kauppa-autossa.

Luostarin rytmissä

Luostarissa ollaan ja tehdään töitä luostarin rytmissä. Kuten muutkin talkoolaiset, pukeudun itse peittävästi ja pitkään hameeseen.

Käytämme molemmat hiukset peittävää huivia. Onneksi sopiva löytyy Marialle talkoolaisten talon varusteista, sillä en tietenkään ollut muistanut pakata lapselle omaa.

Kuudelta alkavaan aamupalvelukseen emme hyvistä aikomuksistamme osallistuneet kertaakaan. Alkuviikosta juhlitaan Herran edelläkävijän ja kastajan Johanneksen syntymäjuhlaa, joka on yleisemmin tunnettu juhannuksena. Myöhemmin viikolla on vuorossa Sergei ja Herman Valamolaisten juhla.

Juhlapäivinä päivä alkaa osallistumalla liturgiaan ja nauttimalla runsas aamupala yhdessä sisariston kanssa. Varsinaiset talkootyöt eivät tästä kirkollisesta juhlasumasta johtuen päässeet varsinaisesti rasittamaan meistä kumpaakaan. Päivärutiiniin kuuluu myös siunauksen pyytäminen igumenia Mikaelalta, aina ensimmäisen kerran tämän sydämellisen luostarin johtajattaren tavatessa.

Hiljaisuus on luostarille elinehto

Majoitumme talkoolaisten talon yläkertaan, jonka tunnelma on kuin suoraan lapsuuteni mummolasta. Ikkunasta ihailemme pellolla askeltavia kurkia. Kesynoloiset kurjet ovat tuttuja jo edelliseltä talkooreissulta. Tällä kertaa myös niillä on mukanaan poikanen.

Toisin kuin kotikaupungissamme Keravalla, täällä eivät häiritse liikenteen melu tai lentokoneet. Ymmärrän hyvin, että nimenomaan hiljaisuus on luonnonläheisyyden lisäksi molemmille luostareillemme vetovoimatekijä ja voimavara, suorastaan elinehto.

Huomaan miettiväni, miten linnuntietä alle neljän kilometrin päähän suunniteltu Aitolammen grafiittikaivoshanke vaikuttaisi toteutuessaan luostarin toimintaan. Luvassa olisi ainakin raskasta liikennettä, pölyä ja melua.

Koivukuja jää taakse

Ensimmäiseltä vierailulta Lintulaan lapsenmieleeni painui ikivanhalta näyttänyt koivukuja. Koivut olivat vanhoja, ne huokuivat pyhyyttä samaan tapaan kuin Valamon luostariin johtava kuusikuja.

Lapsuuden jälkeen koivukuja on kokenut nuorennusleikkauksen. Keski-ikäisenä huomaan kulkevani tyttäreni kanssa jo isojen puiden kehystämää tietä. Ehkä kuljen sitä joskus käsi kädessä lapsenlapseni kanssa, kun sekä koivut ja minä olemme jo vanhuksia.

Luostarit ovat ajassamme aivan poikkeuksellisia ympäristöjä. Hiljaisuus ja kauneus herkistävät, muuttumaton rytmi kantaa mukanaan häivähdyksen ikuisuudesta. Viikon mittaan rauha laskeutuu omaankin mieleen. Se säilyy siellä vielä lähdön jälkeen, koivukujan jäätyä jo taakse.

Talkootoiminta Lintulassa käynnistyy kesäkuussa. Talkoolaisia otetaan vastaan rajoitettu määrä kerrallaan.

Teksti ja kuva: Anu Heikkilä

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 4/20.