Kumman uskoa lapselle?

Perheillä on keskeinen rooli siinä, kuinka lapsi kasvaa uskontonsa edustajaksi. Lapsiin vaikuttaa hyvin voimakkaasti lapsuudenkodin ja vanhempien uskonnollisuus. Erityisesti tämä näkyy teollisuusmaissa, joissa uskonnosta on tullut yksityisasia. Perhe onkin tärkein uskonnollisen perinteen välittäjä.

– Perheissä tehdään kirkon kannalta isoja ratkaisuja. Lapsen kastaminen ja uskonnonopetus eivät enää nykyisin ole itsestään selviä asioita. Nykyisin tapahtuu monesti, että kirkkoon kuuluvat vanhemmat jättävät lapsensa kastamatta, kertoo apulaisprofessori Pekka Metso Itä-Suomen yliopistosta.

Metso on tutkinut lasten ortodoksista kasvatusta suomalaisperheissä, joissa vanhemmat edustavat eri vakaumuksia. Tilanne on arkipäivää valtaosalle ortodoksilapsia ja heidän vanhempiaan.

Useimmat suomalaisortodoksit elävät ekumeenisissa liitoissa. Tätä nykyä yli 90 prosenttia ortodokseista avioituu toista vakaumusta edustavan puolison, yleensä luterilaisen kanssa. Kokonaan ortodoksiset perheet ovat harvinaisia.

Näyttää siltä, että ekumeenisissa perheissä kasvavat lapset erkaantuvat uskonnosta useammin kuin kokonaan ortodoksisissa perheissä varttuvat. Tämä näkyy esimerkiksi vähäisempänä uskonnon harjoittamisena aikuisiällä.

Epävarmuutta ja jännitteitä

Pekka Metson tekemän tutkimuksen mukaan suomalaisissa ekumeenisissa perheissä koetaan monenlaisia vaikeita tilanteita. Tutkimukseen osallistuneet vanhemmat kertoivat muun muassa, ettei puoliso välttämättä tue lasten uskonnollista kasvatusta. Asenteet vaihtelivat välinpitämättömyydestä avoimeen vihamielisyyteen.

Ortodoksivanhempi saattaa epäröidä uskonnonharjoittamista puolisonsa nähden. Syynä tähän oli usein oma epävarmuus varsinaisten uskonnollisten jännitteiden sijaan. Ei-ortodoksin puolison suku voi myös osoittaa kielteistä suhtautumista uskontoa kohtaan.

Ortodoksiksi kääntyneillä hankaluutta aiheuttivat perheen omien ortodoksisten perinteiden puuttuminen. Samoin lasten ortodoksiystävien puute koettiin hankaluutena.

Seka-avioliitto saattaa aiheuttaa uskonnollisia jännitteitä, jotka vaikeuttavat lasten kasvatusta. Ei-ortodoksin puolison kielteiset asenteet tai ortodoksin oma epävarmuus heikensivät johdonmukaista uskonnollista kasvatusta.

Kasvatustyötä helpotti, jos ympäristössä oli edes joitain muitakin ortodokseja: perheenjäseniä, sukulaisia, kummeja, muita ortodoksivanhempia ja -lapsia.

Vanhempien enemmistö oli tyytyväinen lastensa koulussa saamaan uskonnonopetukseen ja arvosti sitä, mutta osa vastanneista kertoi vaikeuksista: Tunnit saatettiin järjestää epäreiluun kellonaikaan tai kuljetus opetukseen oli järjestetty huonosti. Opetus saattoi olla laadultaan ala-arvoista.

Jotkin vanhemmat kokivat lapsensa luokanopettajan suhtautuvan tuomiten ortodoksisuuteen. Myös muiden ortodoksioppilaitten puute omalla luokalla tai koko koulussa oli ikävää.

Vastauksista ilmenee joidenkin vanhempien odottaneen, että koulu olisi ottanut enemmän vastuuta heidän lastensa uskonnollisesta kasvatuksesta. Metso ei pidä tätä kovin realistisena toiveena, kun ottaa huomioon uskonnonopetuksen ympärillä käydyn keskustelun.

– Perheitä kannattaisi enemmän rohkaista kasvatustyössä. Yksinkertaisimmillaan se voi olla sitä, että ottaa lapsen mukaan siihen, mitä itse tekee. Lapsen kanssahan voi lähteä opettelemaan vaikka ristinmerkin tekoa tai ruoan siunaamista edes pyhäpäivinä.

Kirkollisen elämän osalta vanhemmat harmittelivat lähinnä toisten ortodoksilasten ja -nuorten puuttumista jumalanpalveluksista. Erityisesti tämä koski alueita, joilla ei ole vahvaa ortodoksiedustusta väestössä. Näissä tapauksissa seurakunnan kerhot, kesäleirit sekä lasten ja nuorten lehti Tuohustuli koettiin tärkeinä yhteisöllisyyden muodostajina.

Hyvätahtoiset kirkon ihmiset

Vastauksissa omat mainintansa saivat myös ”kirkon ihmiset”. Kun perhe tulee lastensa kanssa kirkkoon, pienilläkin asioilla voi olla ikäviä seurauksia.

– Pappi voi sanoa ikävästi tai kirkkomummo voi ojentaa lasta. Tällainen voi kummuta hyvästä pyrkimyksestä. Ne voivat olla pieniä hetkiä eikä paljoakaan ole tapahtunut, mutta jos jotain ikävää tapahtuu, sillä voi olla paljon suurempia seurauksia kuin mihin ehkä olisi aihetta, Metso sanoo.

Kirkkokäynti lasten kanssa voi olla pitkään suunniteltu ja siihen voi latautua jännitystä, varsinkin jos perhe on tottumaton kirkossa käynteihin. Lapsiin liittyy aina ääntä ja liikettä, mihin seurakunnassa kannattaisi suhtautua suvaitsevaisesti.

– Onko hyvä tapa lähestyä lapsia niin, että vahvasti ojennetaan tai käydään vanhemmille antamassa palautetta kasvatuksesta? Se ei kanna hyvää hedelmää, neljän lapsen isä Metso sanoo.

– Kirkkoon lapsia tuovat vanhemmat tuskin antavat heidän tehdä siellä ihan mitä sattuu. Kyllä kirkkoon pitäisi mahtua normaalit äänet. Tästä mahdollisesti häiriytyvien seurakuntalaisten kannattaisi miettiä, kuka kirkkoon sitten saa tulla ja kuka sinne tulee vuosien päästä.

Hän huomauttaa, että ortodoksisessa kirkossa lapset eivät ole yhtään sen vähemmän kirkon jäseniä kuin aikuisetkaan. Liturgia on sen näköinen kuin on seurakuntakin.

Lue artikkeli kokonaisuudessaan näköislehdestä.

Vinkkejä ortodoksiseen kasvatukseen

• Kirkkopäivä voi olla myös karkkipäivä – mutta vasta ehtoollisen jälkeen.
• Hyödynnä kirkkokerhoja ja seurakunnan muita kerhotoimintoja.
• Jos alueella on muita ortodoksiperheitä, yhteisiä tapaamisia voi järjestää vaikka kahviloissa, kotona tai leikkipuistoissa.
• Iltasaduiksi voi valita raamatunkertomuksia. Lapsille on myös omia Raamattuja.
• Opeta tekemään ristinmerkki eri tilanteissa. Esimerkiksi kotiin tullessa ja lähtiessä voi tehdä ristinmerkin ja suudella lapsen korkeudelle asetettua ikonia.
• Iltarukous tai edes ristinmerkki ikonin edessä on hyvä ennen nukkumaanmenoa.
• Yhteinen kirkkomatka voi olla odotettu ohjelmanumero.
• Kirkkoveisuja voi laulaa unilauluksi.
• Lapselle voi tilata Tuohustulen. Muutakin ortodoksista lasten ja nuorten kirjallisuutta on olemassa.

Teksti: Mirva Brola

Kuva: Miro Järnefelt