Luostarimme sodan jaloissa 1939–1944

Itsenäisen Suomen alkuvuosikymmenillä sen alueella sijaitsi neljä luostaria: Konevitsa, Lintula, Petsamo ja Valamo. Suomen alueella on sijainnut monta muutakin luostaria vuosisatojen saatossa, mutta nuo neljä olivat toiminnassa toisen maailmansodan syttyessä.

Suomen kesällä ja syksyllä 1941 valtaamilla alueella oli useita luostareita, joista suurin ja tunnetuin oli Syvärin luostari. Se oli kokenut kovia bolsevikkihallinnon alla eikä siellä ollut luostaritoimintaa suomalaisjoukkojen saapuessa sinne. Suomalaiset sijoittivat luostarialueelle ainakin 5. Divisioonan lääkintä- ja huoltomuodostelmia kuten kenttäsairaalan.

Konevitsassa asuttiin
talvisodan ajan

Konevitsan saari sijaitsee Laatokan länsireunalla. Luostarin syntyvuodeksi mainitaan 1393. Se toimi yhtäjaksoisesti kevättalveen 1940 asti, joskin oli välillä maanpaossa Venäjällä.

Sotien aikaiseen hahmoonsa Konevitsan luostari valmistui kahtena suurena rakennusjaksona 1800-luvun aikana. Konevitsalle kuuluneita rakennuksia oli myös Pietarissa. Matkakohteena Konevitsa jäi selvästi Valamon varjoon, ja matkailua haittasi sekin, että iso hotellirakennus oli otettu saarella sijainneen rannikkotykistöpatteriston esikunnaksi.

Luostarin evakuointia oli alettu valmistella syksyllä 1939. Jo kuukautta ennen sodan syttymistä irtaimistoa siirrettiin Käkisalmeen, mutta silti saarelle jäi rauhanteon jälkeen muun muassa luostarin kirjasto. Kaikki 31 munkkia asuivat talvisodan ajan luostarissaan. Sodan jälkeen heidät evakuoitiin ensiksi Kannonkoskelle ja sieltä luostarin uuteen sijoituspaikkaan Keiteleelle. Uusi kilvoittelupaikka löytyi lopulta Uudesta Valamosta.

Jatkosodan ensimmäisenä syksynä veljestö suunnitteli paluuta saarelleen, ja osa veljistä kunnosti luostaria jatkosodan aikana. Viimeistään kesällä 1944 oli kuitenkin selvää, että haaveet pysyvästä asettumisesta kotisaarelle oli haudattava. Konevitsan kunnostustöissä ahkeroinut pappismunkki Adrian kohtasi maallisen vaelluksensa pään Elisenvaaran asemalle pysähtyneen evakkojunan tuhoisassa pommituksessa 20.6.1944.

Lintula vaurioitui pahoin

Luostareistamme nuorimman, Lintulan, syntyvaiheet juontavat 1800-luvun loppuvuosiin, mutta luostarielämä alkoi virallisesti vasta vuonna 1905. Nuorta luostaria koeteltiin kovin. Sen kirkko tuhoutui irtaimistoineen tulipalossa vuonna 1916. Kahtena seuraavana vuonna likellä valtakunnanrajaa sijainnut luostari kärsi Venäjän vallankumouksesta ja sen heijastumista Suomessa.

Lintulan 40 nunnaa ja muut asukkaat evakuoitiin syksyllä 1939. Mukaan otettavaksi käsketty viiden päivän muona aiheutti väärinkäsityksen pikaisesta paluusta ja niinpä irtaimisto jätettiin paikoilleen. Pian sota pyyhkäisi kannakselaisen Kivennavan rajapitäjän yli. Eikä luostaristakaan jäänyt jäljelle kuin vaurioitunut päärakennus.

Pieni joukko sisaria palasi jatkosodan aikana luostariaan kunnostamaan. Elämää kuitenkin rajoittivat luostarin alueelle sijoitetut 18. Divisioonan huoltomuodostelmat. Luostarissa olleet sisaret pelastuivat täpärästi kesäkuussa 1944 alkaneen venäläisten suurhyökkäyksen jaloista.

He palasivat evakkopitäjäänsä Kuhmalahdelle, mutta Lintulan lopulliseksi sijoituspaikaksi vakiintui Heinävesi. Luostarin toiminta käynnistyi 34 sisaren voimin Heinäveden Palokissa tammikuussa 1946 ja jatkuu edelleen.

Petsamon luostari
autioitui vuosisadoiksi

Jäämeren äärelle Petsamoon perustettiin luostari vuonna 1533. Se ehti toimia vain viitisen vuosikymmentä, kunnes Pekka Vesainen sotajoukkoineen hävitti luostarin ja surmasi kaikki 116 munkkia. Luostari autioitui vuosisadoiksi.

Kesällä 1886 lähti yksitoista Solovetskin munkkia laivalla kohti Petsamoa mukanaan tarvittava kirkkokalusto ja työkalut. Tarkoituksena oli käynnistää Petsamon luostarielämä uudelleen. Aluksi piti päättää luostarin sijainti. Nousisiko se hävitetyn luostarin paikalle marttyyrien haudan luo vai hieman ylemmäs Pyhän Trifonin erakkoluolan ja hautapaikan alueelle, jolla sijaitsi välitöntä korjausta vaativa Herran Temppeliintuomisen kirkko? Jälkimmäinen vaihtoehto toteutettiin.

Rakennustöiden aikana päädyttiin näkemykseen, että hävitetyn luostarin paikka olisi sittenkin otollisempi. Paikka tultiin myöhemmin tuntemaan Alaluostarina. Alkuperäisen suunnitelman mukaista paikkaa kutsuttiin Yläluostariksi. Niiden välille rakennettiin miesvoimin 14 virstaa pitkä tie sekä viestiyhteydet.

Petsamossa ehti kilvoitella myös pyhittäjä Johannes Valamolainen, tuolloin vielä munkki Jakinf, joka lähetettiin Petsamon luostarin johtajaksi vuonna 1921. Hän palasi omasta pyynnöstään Valamoon kymmenen vuotta myöhemmin.

Petsamon alueen väestön evakuointi talvisodan alla oli laiminlyöty, ja niinpä kaikki 12 munkkiakin joutuivat venäläisten vangeiksi. Luostarin johtaja, pappismunkki Paisi, ilmeisesti teloitettiin kansanvihollisena.

Suomalaisjoukot olivat perääntyessään polttaneet osan luostarin rakennuksista, mutta henkiin jääneet 11 munkkia palasivat venäläisten painostuksesta huolimatta sotavankeudesta kesällä 1940 heinäntekoon. Petsamohan jäi tuolloin vielä Suomelle.

Jatkosodan aikana luostarin kirkko toimi saksalaisten lääkintävarikkona. Kesällä 1944 Petsamon viimeiset munkit pyysivät päästä Uuteen Valamoon, jonne osa veljistä oli jo aiemmin muuttanut osan muutettua Konevitsan evakkoluostariin Keiteleelle. Petsamon luostarin toiminta jatkui Uudessa Valamossa nimellisesti omana luostariyksikkönään vuoteen 1984 asti, jolloin viimeinen Petsamon veljistä, munkki Akaki, nukkui kuolonuneen 110-vuotiaana.

Valamo tuhottiin
useaan kertaan

Valamo oli luostareistamme vanhin, ja sen juuret ulottuvat todennäköisesti 1100-luvulle. Sijainti saarella ei ole suojannut sitä sodan kiroilta. Ruotsalais-suomalaiset joukot hävittivät luostarin jo 1500-luvun lopulla ja uudelleen seuraavalla vuosituhannella. Uusi nousu alkoi 1700-luvulla, ja luostari kohosi kukoistukseensa seuraavalla vuosisadalla.

Valamolla oli sijaintinsa takia sotilaallinen merkitys itsenäistyneelle Suomelle. Valamoon ja muille pohjoisen Laatokan saarille sekä Konevitsaan rakennettiin rannikkotykistöpattereita. Munkit ja sotilaat joutuivat totuttelemaan yhteiseloon, eikä se sujunut alkuun aivan kitkattomasti

Luostarin irtaimistoa ja suurin osa siviileistä evakuoitiin loppusyksyllä 1939, mutta osa munkeista jäi paikoilleen. Talvisodan pommitusten jälkeen Valamon tyhjentämistä jatkettiin siihen asti, kunnes saaret oli luovutettava Neuvostoliitolle. Myös Impilahden Syskynsalmella ollut Valamon sivuluostari, Pyhän Hermannin skiitta, menetettiin.

Jatkosodan aikana pieni joukko luostariveljiä palasi venäläisiltä sotajoukoilta vapautuneeseen Valamoon, mutta varsinaista luostaritoimintaa ei voitu käynnistää. Luostarin uutta sijoituspaikkaa varten ostettiin Papinniemen tila Heinävedeltä jo välirauhan kesänä. Sinne kehittyi vähitellen ja vaikeuksienkin kautta Uusi Valamo.

Entä sotien jälkeen?

Kaikkiin Suomen luostareihin palattiin pienin voimin jatkosodan vuosina, mutta täysipainoista luostarielämää ei voitu käynnistää. Vanhojen luostareidemme kohtalona oli jäädä Neuvostoliiton puolelle syksyn 1944 alueluovutusten jälkeen. Tämä merkitsi luostarien rappeutumista ja joutumista maallisiin käyttötarkoituksiin vuosikymmeniksi.

Neuvostoliiton romahdettua luostareille alkoi hiljalleen kajastaa toivon aurinko. Nykyisin kaikkien tässä artikkelissa mainittujen luostarien alkuperäisillä paikoilla on toimintaa, joskaan ei entisessä laajuudessa. Lintulan luostarin talvisodassa tuhoutuneen kirkon kivijalan päällekin on kuutisen vuotta sitten kohonnut uusi kirkko, ja paikalla toimii nykyään sivuluostari.

Lähteitä:

Risto Anttila: Karjalan luostarit (1994)
Iivar Kemppinen (päätoim.): Valamo (1974)
Einar Palmunen: Ilvesdivisioona kuvina (1981)
Kristiina Thomenius – Minna Laukkanen (toim.): Karjalan ja Petsamon ortodoksiset kirkot ja kirkkotaide (1997)
Katariina Husso: Ortodoksisten kirkkoesineiden evakuointi Suomen Karjalasta ja Petsamosta talvi- ja jatkosodassa, artikkeli kirjassa Ikonit, ihmiset ja sota (2009)
www.ortodoksi.net

Luostarikäyntejä rintamalla

Jotkut kirjailijat ovat teoksissaan kuvanneet sota-aikaisia luostarikäyntejään. Olavi Paavolainen kertoo niistä kirjassaan Synkkä yksinpuhelu (1946) ja hänen sota-ajan esimiehensä Martti Haavio teoksessaan Me marssimme Aunuksen teitä (1969). He molemmat olivat jo sota-aikana kuuluisia kirjailijoita ja palvelivat rintamalla TK-upseereina rintamakirjeenvaihtajan tehtävissä.

Nuorena varusmiehenä tyhjän luostarin aavemaista tunnelmaa koki tuleva menestyskirjailija Kalle Päätalo. Pioneeriyksikkö, johon Päätalo kuului, oli komennettu keväällä 1940 Petsamoon siltoja ja teitä kunnostamaan. Sillä reissulla Päätalo sai tilaisuuden poiketa Petsamon Yläluostarissa. Tästä kokemuksesta hän kertoo romaanissaan Ahdistettu maa (1977).

Luostarikäynneistä kerrottiin myös rintamalehdissä, kuten Pohjalaisessa 23.12.1942 otsikolla ”Luostarireissu”. Nimimerkki V.T. kirjoittaa vierailusta Syvärin luostarissa:

Suorastaan pyhä hartaus valtasi mielen tuossa ihmeen hyvin säilyneessä pyhätössä. Illalla myöhään katselimme luostaria muurien ulkopuolelta. Kuu loi valonsa kupolin takaa ja antoi rakennukselle vaalean hohteen. Sipuli piirtyi tummia pilviä vasten kuin jokin haamu ja meistä tuntui siltä, että nyt saimme kuvan entisajan Venäjältä, jolloin vielä uskontoakin kunnioitettiin.

Teksti: Seppo Simola

Kirjoittaja on historiaan erikoistunut vapaa kirjoittaja.

Kuvat: SA-kuva

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 8/19.