Mannerheim ja ortodoksisuus

Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867–1951) palveli kolme vuosikymmentä keisarillisen Venäjän armeijassa. Silloin hän tutustui ortodoksisuuteen ja ennen muuta oppi ymmärtämään sitä. Mannerheimin kotitausta oli luterilainen. Isiltä perittyyn uskoon hän viittaa myös vuonna 1951 julkaistuissa muistelmissaan.

Nikolajevin ratsuväkikoulussa oppiaineisiin kuului ortodoksinen uskonto, ja Chevalier-kaartissa Mannerheim kohtasi ortodoksisuuden osana palvelusta. Vala kaartissa kuitenkin vannottiin uskontokunnittain eikä ketään pakotettu ortodoksisuuteen. Mannerheim vannoi valansa luterilaisten joukossa.

Chevalierkaartilaisuuden perintöä Mannerheim vaali läpi elämänsä ja piti yhteyttä entisiin asetovereihinsa. Chevalier-kaartin upseereilta hän sai kaulassa kannettavan Kristus-ikonin Venäjän–Japanin-sodassa vuonna 1904.

Vuosina 1939–1944 Mannerheim sotilaineen taisteli kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Mutta mikä oli se uskonto? Koska vihollisvaltio oli ateistinen, voidaan ajatella, että taisteltiin ylipäänsä oikeudesta uskontoon. Olihan suomalaisten riveissä ainakin luterilaisia, ortodokseja, katolilaisia, juutalaisia ja islaminuskoisia, jotka kaikki taistelivat oikeudestaan omaan uskoonsa.

Uskonnon puolesta taistelu ei ollut mitään uskontokuntaa vastaan, mutta antautuminen olisi todennäköisesti merkinnyt uskonvainoja kirkkokuntaan katsomatta.

Avioliittoon kahdella kaavalla

Pitkä kokemus ortodoksisesta elämänpiiristä sai Mannerheimin omaksumaan ortodoksisen kirkon sanontatapoja, joita hän käytti esimerkiksi kirjeissään. Hänen kerrotaan viehättyneen ortodoksisten kirkkojen kauneudesta, jumalanpalvelusten juhlavuudesta ja herkästä tunnelmasta.

Mannerheim vihittiin avioliittoon vuonna 1892 Anastasia Arapovan (1872–1936) kanssa Pyhien Sakariaan ja Elisabetin ortodoksisessa kirkossa. Pari vihittiin tämän jälkeen myös luterilaisen kaavan mukaan salaneuvos Ivan Zvegintsevin talossa.

Avioliitto luterilaisen Mannerheimin ja ortodoksisen Arapovan välillä ei ollut itsestäänselvyys, vaan vaimon suku antoi luvan avioliittoon vasta pienen epäröinnin jälkeen. Vihkikirkkoa ei enää ole, koska se tuhottiin osana Stalinin uskontoihin kohdistamaa vainoa.

Anastasia otti vuonna 1903 tyttäret Anastasien (1893–1978) ja Sophien (1895–1963) mukaansa ulkomaille. Lapset kävivät koulua katolisissa sisäoppilaitoksissa Ranskassa ja saivat ranskalais-englantilaisen kasvatuksen. Vuonna 1913 molemmat lapset palasivat Suomeen sukulaisten luo äidin jatkaessa elämäänsä ulkomailla.

Anastasie-tytär kääntyi roomalaiskatolisuuteen ja hakeutui Englannissa ensimmäisen maailmansodan aikana karmeliittaluostariin. Hän luopui kuitenkin luostarielämästä 1930-luvulla. Sophie eli elämänsä äitinsä suvun perinteiden mukaan ortodoksisessa uskossa.

Entisen vaimon kuolema herkisti

Avioliitto jäi käytännössä lyhyeksi ja päättyi virallisestikin vuonna 1919 kummankin puolison elettyä jo pitkään omaa elämäänsä. Entiset puolisot sopivat kirjeitse välinsä 1920-luvulla ja Mannerheim alkoi maksaa pienehköä elatusapua entiselle vaimolleen.

Entiset puolisot tapasivat toisensa syksyllä 1936 Pariisissa. Edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo 34 vuotta. Anastasialla oli ollut vakavia terveyshuolia, ja Mannerheim alkoi tuolloin pohdiskella omankin elämänsä rajallisuutta. Tapaamisessa sovittiin menneet ristiriidat.

Anastasia eli tapaamisen jälkeen enää muutaman kuukauden ja viimeisessä kirjeessään hän ilmaisi entiselle puolisolleen kiitollisuutensa sovinnon syntymisestä. Mannerheim koki samoin ja ilmaisi sen kirjeessään sisarelleen Evalle: ”Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen kaitselmukselle että niin monta katkeraa hetkeä ja muistoa voitiin hävittää mielestä”.

Suruviesti tavoitti Mannerheimin metsästysmatkalla Intiassa vuoden 1937 alussa. Palattuaan Helsinkiin hän meni Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon, jossa pyysi pappia toimittamaan muistopalveluksen entiselle vaimolleen. Vanhan ortodoksisen tavan mukaan Mannerheim polvistui rukoilemaan entisen vaimonsa sielun puolesta.

Viimeiselle matkalle risti sydämellä

Mannerheim vietti viimeiset vuotensa pääosin Valmontin klinikalla Montreux’ssä Sveitsissä. Veveyssä, muutamia kilometrejä Montreux’n keskustasta luoteeseen, oli – ja on edelleenkin – ortodoksinen kirkko, jossa marsalkan kerrotaan käyneen aika ajoin jumalanpalveluksessa.

Mannerheimin ortodoksisuutta kohtaan osoittama kiinnostus lienee ollut merkki uskonnollisesta etsinnästä. Suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus leimaavat Mannerheimin suhdetta uskontoon. Kummilapsiakin hänellä oli tiettävästi ainakin 17 ja he edustivat useampaa uskontokuntaa.

Kenraali Erik Heinrichs on kirjassaan Mannerheim Suomen kohtaloissa siteerannut marsalkkaa tämän pohtiessa kuolemanjälkeistä elämää vuonna 1950: ”On vaikea käsittää, että kaiken on loputtava, kerta kaikkiaan loputtava – eikä jatkoa ole. Mutta vaikeaa on myös käsittää, missä muodossa jatko olisi mahdollinen.”

Kun vanhan sotilaan maallisen vaelluksen aika oli täyttynyt, hänet haudattiin virkapuvussaan taistelutovereidensa keskelle Hietaniemeen. Mukaan tuli myös hänen kultainen ristinsä, joka oli vanhan ortodoksisen tavan mukaan sydämen puolella.

Teksti: Seppo Simola Kuva: Mannerheim-museon kuva-arkisto

Miten Mannerheim toimi Itä-Karjalassa uskonnollisen kiistan ratkaisijana? Lue artikkeli kokonaisuudessaan Ortodoksiviestistä 8/18 täältä.