Janne Toivonen: ”Uskoon voi tukeutua, jos on vaikeaa”

MEIKÄLÄISIÄ

Nimi: Janne Toivonen
Asuu: Järvenpäässä
Perhe: vanhemmat Erkki ja Hilkka, sisko Pauliina
Ammatti: kirjailija
Harrastukset: elokuvat, tv, äänikirjat, luomista käsittelevän Facebook-ryhmän ylläpito

”Sairauteni Duchennen dystrofia on aina ollut osa elämääni. Se on etenevä lihastauti, joka vaikuttaa kaikkiin lihaksiin, myös sydämeen. Pienenä lapsena kontatessani kädet saattoivat pettää alta. Asiaa tutkittaessa sairauteni selvisi. Kävin ala-asteen täällä Järvenpäässä ja siirryin yläasteelle erityiskouluun Helsingin Ruskeasuolle. Alkuperäinen elinikäennusteeni oli 18 vuotta, mutta silloin laitteet ja hoidot eivät vielä olleet niin edistyneitä. Murrosiässä sairaus eteni nopeammin, sen jälkeen hitaammin ja tasaisemmin. Olen kasvanut ja oppinut elämään sairauteni kanssa. Se ei ole semmoinen asia, jota miettisin koko ajan, että kauheaa, kun on tällainen sairaus. Vanhemmiten myös uskoni on antanut voimaa.

Olen alun perin luterilainen, uskonto alkoi kiinnostaa minua enemmän rippikoulun aikoihin. Aikuisuutta kohti tullessani tajusin kuolevaisuuteni, ja siitä tuli pelkotila. Selvisin pelosta, kun puhuin kotona asiasta isäni Erkin kanssa. Perheessämme isäni löysi meistä ensimmäisenä ortodoksisuuden, minä liityin ortodoksikirkkoon hänen jälkeensä. Myöhemmin myös äitini Hilkka ja sisareni Pauliina liittyivät kirkkoon. Ortodoksisuus tuntui jotenkin omemmalta kuin luterilaisuus. Ortodoksisessa jumalanpalveluksessa minuun vetosi se, miltä toimitus näytti ja kuulosti. Myös alkukirkkoon ulottuvat juuret ja perinteet vetosivat. Tuolloin pystyin vielä käymään Järvenpään ortodoksisessa kirkossa. Nykyisin, liikuntakykyni mentyä, seuraan palveluksia radiosta ja televisiosta, joskus myös nettistriimauksina. Olen hankkinut itselleni ikoneita, ne tuovat kirkon tänne kotiini, kun en itse pääse enää kirkkoon.

Koen kirkon ja kristinuskon tärkeiksi. Ne antavat sisältöä elämään, ja uskoon voi tukeutua, jos on vaikeaa. Voin myös pyytää esirukouksia monissa tilanteissa. Seurakunnan diakoniatyöntekijä Kari Hartikka käy luonani pari kertaa vuodessa, yleensä joulun ja pääsiäisen tienoilla, ja pappi käy tuomassa ehtoollista silloin kun pyydän. Koen ehtoollisen ja synnintunnustuksen tärkeiksi, ne rauhoittavat mieltäni. En ole yksinäinen, sillä luonani käy hoitajia, toisinaan ystäviäni ja välillä siskoni, joiden kanssa tulee juteltua. Myös vanhempani ovat kotona aina läsnä. En jaksaisi, jos täällä koko ajan kävisi joku.

Kiinnostuin fantasiakirjallisuudesta muistaakseni Taru sormusten herrasta -elokuvan myötä. En ole koskaan ollut ahkera lukemaan, mutta kuuntelen paljon äänikirjoja. Fantasiakirjallisuus on lähellä uskontoa, siinä on paljon samoja asioita. Aloitin oman fantasiaromaanin kirjoittamisen jo nuorena. Se kesti lopulta 25 vuotta. Vuosien ajan avustajat kirjoittivat sanelustani ylös tekstiäni. Vuonna 2014 sain tietokoneen, jota käytän silmieni avulla. Se on kuin kirjoittaisin yksisormijärjestelmällä. Romaanini Miekanloisto: Candoran sauva ilmestyi viime keväänä omakustanteena. Kirjoittaessani uskoin ja luotin siihen, että kirja tulee joskus valmiiksi, vaikka se oli hidasta. Uskon, että Jumala auttoi minua. Kirjaa varten ammensin paljon aineksia Raamatusta. Tarina perustuu kristilliseen näkemykseen hyvästä ja pahasta. Yksi ajatukseni oli, että voisin herättää ihmisissä kirjani kautta kiinnostusta uskonasioihin.

Korjaan parhaillaan teossarjan toista kirjaa. Siinäkin hengellisyys on koko ajan taustalla. Näyttää siltä, että teossarjasta voisi tulla viisiosainen. En kirjoita teoksia vain itselleni vaan myös Jumalalleni. Usein mietin, että mitähän Jumala ajattelee tarinassani esiintyvän fantasiajumalan luonnosta, ajatuksista ja toiminnasta.”

Teksti ja kuva: Mirva Brola

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 2/20.