Sanna Salo: ”Ortodoksisuus on hyvin yhteisöllistä, ja kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä”

MEIKÄLÄISIÄ

Nimi: Sanna Salo

Asuu: Helsingissä

Ammatti: Suomen kielen opiskelija Helsingin yliopistossa ja viihdetoimittaja Iltalehdessä

Harrastukset: Laulaa seurakunnan nuorisokuorossa ja muutenkin,  pianonsoitto. Kirjoittanut kahdeksan vuotta Pancake Palace -blogia.

”Äitini äiti opiskeli opettajaksi Helsingin yliopistossa 1950-luvulla. Hän istui harva se ilta Pyhän Kolminaisuuden kirkossa ja ihastui samalla ortodoksiseen uskontoon. Myöhemmin hän vietti puolisonsa ja lastensa kanssa kesiä työn touhussa Lintulan luostarissa.

Kun äitini oli 11-vuotias, koko perhe liittyi ortodoksiseen kirkkoon. Sekä mummini ja vaarini että heidän neljä lastaan saivat kummit luostarin nunnien joukosta. Luostarin väestä tuli läheisiä perheystäviä.

Isäni puolestaan päätti vaihtaa luterilaisuudesta ortodoksisuuteen vähän ennen häitään äitini kanssa. Myös isäni ensimmäinen puoliso ja siinä liitossa syntyneet lapset ovat ortodokseja.

Omassa sukuhaarassani olen ensimmäinen, joka on jo vauvana kastettu ortodoksiksi. Meillä kotona ortodoksisuus ei kuitenkaan ollut iso juttu, vaan vähän sellainen taka-alalla ollut asia. Osallistuin koulun uskonnontunneille, ja kävimme koulun kanssa pääsiäisenä kirkossa. Kesäisin teimme perheen kanssa välillä päiväretkiä Lintulan ja Valamon luostareihin.

Aloin muodostaa omaa suhdettani seurakuntaan, kun menin 14-vuotiaana kristinoppileirille. Löysin oman yhteisöni, kun pääsin mukaan Helsingin ortodoksisen seurakunnan nuorisotoimintaan.

Näin korona-aikana monet menot ovat tauolla, mutta tavallisesti käyn joka viikko seurakunnan kuoron harjoituksissa ja osallistun usein seurakunnan leireille. Olen vuoden ajan kirjoittanut tarinoita Ortodoksisten nuorten liiton Tuohustuli-lehteen, ja pari kertaa olen kirjoittanut matkajutun Ortodoksiviestiin. Syksyllä 2020 aloitin seurakunnan viestintätoimikunnassa.

Vietin yhden kesän Lontoossa au pairina. Kävin ortodoksisessa jumalanpalveluksessa muutaman kerran loppukesästä. Ensimmäisellä kerralla monet tulivat juttelemaan minulle, koska olin uusi. Seuraavalla vierailullani he muistivat minut. Kun vuotta myöhemmin saavuin Lontooseen lomamatkalle, ja kävin samassa kirkossa, minut yhä muistettiin!

Ortodoksisuus on hyvin yhteisöllistä, ja kaikki ovat kuin yhtä suurta perhettä. Minulle on muodostunut iso kaveripiiri seurakunnan toiminnasta. Lähimmät ystäväni olen tosin löytänyt koulusta, ja he eivät ole ortodokseja.

Parhaan ystäväni kihlattu vihittiin juuri luterilaiseksi papiksi, ja hän on usein kysellyt minulta ortodoksisuuteen liittyviä teologisia kysymyksiä, mutta suureen osaan kysymyksistä en osaa vastata. Olen oppinut luterilaisilta ystäviltäni pieniä, yllättäviä asioita, kuten sen, ettei luterilaisten tarvitse paastota, kun he menevät ehtoolliselle. Yksi parhaista ystävistäni on helluntailainen, ja sekin uskonto oli minulle aiemmin vieras. Osa ystävistäni ei ole ollenkaan uskonnollisia.

Ortodoksisuudesta on tullut viime vuosien aikana olennainen osa elämääni. Jos joskus saan lapsia, haluan heidän pääsevän mukaan seurakunnan perhetoimintaan. Minulla onkin jo hyvä puolisoehdokas napattuna. Tutustuimme vuosia sitten seurakunnan nuorisotoiminnassa.”

Teksti ja kuva: Elisa Helenius

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 8/20.