Nuoret valtuutetut aloittavat työnsä

Helsingin seurakunnassa äänikuninkaaksi nousi 21-vuotias Jefim Brodkin 177 äänellä.

– Olihan se totta kai yllätys. Siitä olin aika varma, että tulen menemään läpi. Olen kasvoista tuttu, sillä olen monta vuotta toiminut jumalanpalveluksissa. En käy pelkästään Uspenskissa vaan myös Myllypurossa ja Helenan vanhainkodilla, Brodkin kertoo.

Järvenpäästä kotoisin oleva Jefim Brodkin on käynyt kirkossa lapsesta asti. Alakoululaisena hän aloitti ponomarikerhossa ja yläkoulussa häntä pyydettiin niihin ohjaajaksi. Järvenpään Ystäväpiirin toiminnassa hän oli mukana monta vuotta ”aktiivisesti kaikessa mahdollisessa.”

Jumalanpalveluselämä ja kirkon yhteydessä eläminen ovat Brodkinille tärkeitä innoituksen lähteitä. Lokakuussa 2016 metropoliitta Ambrosius vihki nuorukaisen lukijaksi Järvenpään kirkkoon. Kirkollinen ura ei kuitenkaan siintele Brodkinin suunnitelmissa, sillä hän opiskelee toista vuotta lääketiedettä Helsingin yliopistossa.

Valtuustovaalien ehdokkaaksi hänet ajoi halu pitää seurakunta toimintakykyisenä tulevina vuosikymmeninä.

– Kun on paljon seurakunnan toiminnassa mukana, näkee myös ongelmia ja asioita, jotka eivät toimi niin hyvin. Valtuusto on yksi tie, jota kautta pystyy vaikuttamaan.

Avoimuutta hallintoon

Yksi keskeisimpiä Brodkinin tavoitteita alkaneella valtuustokaudella on tehdä päätöksenteosta ja hallinnosta nykyistä avoimempaa. Hän nostaa esimerkiksi luottamuselinten asiakirjojen saatavuuden: neuvoston ja valtuuston pöytäkirjat ovat kyllä luettavissa seurakunnan verkkosivuilla, mutta niiden liitteet eivät.

– Aivan keskeiset asiakirjat, kuten talousarviot ja toimintasuunnitelmat, puuttuvat. Monien muiden ortodoksisten seurakuntien verkkosivuilta ne löytyvät.

Brodkin pitää päätöksenteon julkisuutta keskeisenä demokratian edellytyksenä, jos halutaan ylläpitää järjestelmää, jossa tavallinen seurakuntalainen pääsee päättämään asioista.

– Ei riitä, että äänestää kerran neljässä vuodessa. Asioista pitää oikeasti tiedottaa ja kaikkien asiakirjojen pitää olla julkisia.

Myös päätösten valmistelusta tulisi tehdä nykyistä avoimempaa. Esimerkkinä Brodkin mainitsee kirkkokunnan kiinteistöstrategian, jonka vaillinainen viestintä aiheutti viime kesänä melkoisen huhumyllyn pyhäkköjen tulevaisuudesta.

Kiinteistöt liittyvät keskeisesti seurakuntien talouteen, ja hyvä taloustilanne on perusedellytys seurakunnan toiminnalle.

– Mitä olen seurannut, Helsingin seurakunnan taloudesta ei ole pidetty kovinkaan hyvää huolta. Tämä näkyy esimerkiksi Unioninkadun tilanteessa. Pitää ehdottomasti ryhtyä miettimään tarkemmin, mihin seurakunnalla on oikeasti varaa.

Alkuvuodesta julkiseen keskusteluun nousseesta koulujen uskonnonopetuksesta Brodkinilla on tuoreita kokemuksia. Seurakunnan tulisi varautua siihen, ettei uskonnonopetus välttämättä pysy sellaisena kuin toivoisimme. Myös opetusjärjestelyissä on alueellista parantamisen varaa.

– Esimerkiksi Vantaalla ortodoksilukiolaisia on eronnut kirkosta, koska uskonnontunneille osallistuminen on hankalaa. Itse opiskelin suurimman osan uskonnon kursseista itsenäisesti.

Iloa ja onnea

Lappeenrannassa valtuustoon nousi 22-vuotias Emilia Kankaanpää. Valtuustotyöskentelyä hän on aloittamassa avoimin ja iloisin mielin, valmiina oppimaan uutta. Myöskään Lappeenrannan valtuuston korkea keski-ikä, 67 vuotta, ei pelota.

– Voihan se olla vähän haasteellista, mutta olen aina tuntenut itseni tervetulleeksi ja voinut ilmaista itseäni niin kuin olen halunnut. Kaikki on aina mennyt hyvin, Kankaanpää kertoo.

Kahdeksan vuotta sitten käyty kristinoppileiri herätti kipinän seurakuntatyöhön.

– En tuntenut leiriltä ketään. Kriparin yhdeksän päivää olivat sen astisen elämäni parhaat. Olin oma itseni, tutustuin uusiin ihmisiin ja teimme kaikkea yhdessä, Kankaanpää muistelee.

– Toivon, että jokainen nuori pääsisi kokemaan sen onnellisuuden ja ilon, jota itse koin leirillä.

Leirin järjestäneellä Lahden seurakunnalla on perinne palkita aina yksi leiriläisistä, ja sillä kertaa oli Kankaanpään vuoro. Hän pääsi suoraan ohjaajaksi seuraavan vuoden kriparille.

Ensimmäisen leirin jälkeen Kankaanpää on suorittanut niin Lahden seurakunnan oman kuin ONL:nkin ohjaaja- ja johtajakoulutukset. Kolmisen vuotta sitten, asetuttuaan Lappeenrantaan, hän on toiminut ohjaajana myös lastenleireillä.

– Viime kesänä olin ensimmäisellä lastenleirillä johtajana: suunnittelin esimerkiksi päivät, mitä kukin ohjaaja tekee. Ensi kesänä olen jälleen Lappeenrannan kripalla ja lastenleirillä johtajana.

– Viime syyskuusta olen pitänyt lastenkerhoa 7–12-vuotialle. Se on täysin minun vastuullani. Kävimme esimerkiksi keräämässä omenat kirkon pihalta ja teimme niistä omena-kaurapaistosta.

Niin lastenkerhoon kuin ehdolle valtuustoonkin hänet suostutteli sama henkilö, pastori Andrei Verikov.

– Olin pitämässä lastenkerhoa, kun isä Andrei tuli siihen kysymään, että tänään on viimeinen päivä asettua ehdolle valtuustoon, tuletko mukaan? Ajattelin, että mikä ettei. Olemme Lappeenrannassa pyrkineet saamaan nuoria jäämään mukaan seurakunnan toimintaan ja onnistuneetkin siinä.

Emilia Kankaanpää osallistuu jumalanpalveluksiin työvuorojen salliessa, tulevaisuudessa toivottavasti useammin.

Yhteen kuulumista

Kankaanpään valtuustokauden tavoitteet liittyvät varsinkin lasten ja nuorten toiminnan kehittämiseen. Hän toivoo, että ortodoksinuorilla olisi edes kerran kuussa yhteisiä kokoontumisia ja nuoret voisivat tehdä muutakin kuin oleskella kauppakeskuksissa tai yksin kotona.

– Itselleni ortodoksisuus merkitsee johonkin kuulumista, ettei ole yksin.

Seurakuntien yhdistämiseen hän suhtautuu avoimin mielin eikä usko merkittäviin muutoksiin. Aiemmin Haminan seurakuntaan kuuluneena Kankaanpää tuntee nuoria laajalta alueelta.

Emilia Kankaanpää äiti on kotoisin Pietarista ja itse hän on kaksikielinen. Kankaanpää ei ole havainnut vastakkainasettelua eri kielisten seurakuntalaisten välillä.

– En ole huomannut negatiivista ilmapiiriä, vaikka leireilläkin porukka jakaantuu venäjää ja suomea puhuviin. Kun on tarpeeksi hyvä ohjaaja, tämä ei haittaa. Yritämme saada ihmiset tutustumaan toisiinsa.

Tulevaisuudessa Kankaanpäätä kutsunee koulunpenkki, sillä hän on hakemassa lähihoitajakoulutukseen ja mahdollisesti sen jälkeen ammattikorkeakouluun. Tuleva ammatti löytynee lasten ja nuorten parista.

Teksti: Mirva Brola

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 1/20. Löydät lehden täältä.