Päihderiippuvaisen pirstaleinen tarina

Syyskuussa ilmestyi Tammen kustantamana teatteri- ja elokuvaohjaaja ja kirjailija Eira Mollbergin omaelämänkerrallinen dokumenttiromaani Villahousuhäpeä. Teos nähdään myös Teatteri Avoimien Ovien lavalla Hanna Kirjavaisen ohjaamana. Villahousuhäpeä on esitys kahdelle naiselle ja ortodoksikuorolle, jota johtaa kanttori Larissa Qvintus-Petsalo.

– Oli ilo työskennellä lahjakkaan ja motivoituneen Qvintus-Petsalon kanssa, joka haali kuoron, koelaulatti ja harjoitutti osallistujat, sekä valitsi kappaleet yhteistyössä minun ja äänisuunnittelija Pekka Lehden kanssa, kertoo Kirjavainen.

Kirjassa maalaillaan kuvaa ortodoksisuudesta kauniin sanankääntein: ”Nuori nunna seisoo lukupulpetin edessä ja psalmin slaavinkieliset sanat virtaavat hänestä kuin ilmaan purkautunut ornamenttinauha.”

Toisaalta kuvauksissa on myös huumoria: ”Ainahan jokin asia harmittaa. Sekin harmittaa, että yksi luostarin kuorolaisista kiekuu liian äänekkäästi ja rikkoo vaikutelman enkelimäisestä soljuvasta kokonaisuudesta.”

Näytelmässä ortodoksikuoro tarjoaa katsojille häivähdyksen pyhästä. Kirjavainen sanoo, että kuoro on mukana antamassa päähenkilön eksistenssikamppailulle vastavoimaa, selkänojaa ja mittakaavaa.

– Kuoro ja liturginen musiikki on iäisyystodellisuuden taso. Se on täydellisen fokusoitumisen aikakäsitys ja pyhän ikiaikainen läsnäolo, jota vasten päähenkilön jäsentymätön ja kriisin sekasortoistama mieli peilautuu.

Rooleissa nähdään Laura Malmivaara ja Irina Pulkka. Häkellyttävän muuntautumiskykyinen Malmivaara vaihtaa rooleja lennossa mm. Jumalasta luostarin igumeniaksi ja Brita Kekkoseksi.

– Meitä yhdistää perheittemme körttiläistaustat ja tiesin Lauran olevan myös henkinen etsijä monessa mielessä. Epäilen näiden olevan osittain syy siihen, miksi Laura halusi tehdä tämän matkan kanssani.

Päähenkilöt luovat vahvan kontrastin toisilleen. Kirjavaisen mukaan Malmivaara on vahva ja jalat maassa oleva, Pulkka taas hyvin herkkä ja lepattava.

– Irina pystyy tunnekapasiteetillaan ilmentämään pieniä sieluntuskan nyansseja. Ajattelin heidät hyviksi vastinpareiksi toisilleen ja sitä he ovat olleet.

Yhteisöllisyyden ja äidin kaipuu

Villahousuhäpeässä työelämässä koetut vastoinkäymiset suistavat Mollbergin viinanhuuruisten harhakuvien täyttämään rappioelämään. Perinteinen päihdekuntoutusterapia osoittautuu tehottomaksi, mutta tutussa Pyhtitsan luostarissa valo alkaa lopulta kajastaa pimeään kuiluun.

Päähenkilö muistelee nunnaluostarissa takaumissa elettyä elämää ja sitä, mitä tuli tehtyä. Äidin kaipuu on läsnä. Muistamalla menneisyyden asiat oikein päähenkilö pystyy kehittymään ja kasvamaan, eheytymään. Särölle menneelle luostarista löytyy yhteisö ja nunnista äidin korvike.

– Päihdeongelmat ovat aikamme vitsaus. Mielihyväkorvikkeiden hakeminen ja addiktiokäyttäytyminen viittaa yhteiskunnassa tilaan, jossa henkinen sisältö ja yhteisölliset koossapitävät arvot ja rituaalit ovat kadoksissa, pohdiskelee Kirjavainen.

Kirjassa on kollaasin rakenne. Keskenään limittyvät ja lomittuvat tarinoiden ja takaumien palaset muodostavat mosaiikin, joka tavoittaa jotain olennaista päihderiippuvaisen sirpaleisesta sielunmaisemasta ja tavasta hahmottaa maailmaa.

– Oli haastavaa saada jäsentymätön mielenlaatu jäsentyneeksi näyttämökieleksi. Ajattelin, että olemalla päähenkilön mielensisäisellä näyttämöllä, pureutuen hänen absurdiinkin kokemusmaailmaansa voisimme samaistua kriisiin, mutta sille vastavoimaksi oli rakennettava perustilanne.

Näytelmässä se on luostarin porkkanakellari, jossa mikään ei muutu ja vastaukset syntyvät hitaassa orgaanisessa prosessissa.

– Ja porkkanan kuorinta vain jatkuu, oli mielen sisällä millainen myllerrys tahansa. Tee työtä ja rukoile!

Villahousuhäpeä Teatteri Avoimissa Ovissa 29.11.2019 asti. Lisätietoja: www.avoimetovet.fi

Teksti: Saara Kallio Kuva: Mitro Härkönen

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 7/19. Löydät lehden täältä.