Pielaveden pojasta piispaksi

Leo oli viime vuonna syntyneiden poikien suosituin ensimmäinen nimi. Saman nimen sai myös 4.6.1948 Pielavedellä syntynyt Aleksanteri ja Jeudokia Makkosen poika, joka nykyisin tunnetaan kirkkomme arkkipiispana.

Salmilaisten evakkovanhempien ja Leo-pojan taival uudella paikkakunnalla alkoi vaatimattomista oloista.

– Elimme maatalon nurkassa: isosta tuvasta oli erotettu pahviseinillä kaksi ja puoli metriä kanttiinsa oleva tila. Sinne mahtui juuri sänky, pöytä ja tuolit. Iltaisin talon rengit tulivat rahdin ajosta, toivat hevosten valjaat kuivumaan tupaan ja polttivat mahorkkaa, arkkipiispa kuvailee vanhempiensa kertomaa.

– Äiti ei polttanut eivätkä meistä muutkaan. Nämä asiat häiritsivät ja vaikuttivat oloihin kovasti, samoin kaikki keskeneräisyys. Niistä lähtökohdista isä ja äiti lähtivät rakentamaan omaansa: ensiksi tulivat navetta ja karjakeittiö, sitten sauna ja oma talo.

Leo muistelee lapsuuden kesiään aurinkoisina ja lämpiminä. Lapsuus oli onnellinen, mutta sodan läheisyys varjosti elämää. Pientä poikaa käskettiin välttämään keskellä kylää sijainnutta sinistä huvimajaa, jossa sodassa palvelleet miehet ”pitivät omaa kertausharjoitustaan”.

Ortodoksievakkojen saapuessa Pielavedelle siellä ei vielä ollut omaa seurakuntaa. Sellainen perustettiin vasta 50-luvun alussa. Uskonnollista elämää harjoitettiin kuitenkin aktiivisesti puutteista huolimatta.

– Kun minun ikäluokkani tuli kouluikään, oma äitini opetti meille uskontoa ja ajoi koululle polkupyörällä. Vanhempani olivat mukana tiistaiseurassa, ja nuorille ja lapsille pidettiin pyhäkoulua ja sinapinsiemenkerhoa. Niitä pidettiin kodeissa, meilläkin. Jumalanpalveluksetkin olivat niissä.

Eräänä lauantaina Leon ollessa 6-vuotias perhe oli lähdössä vigiliaan koululle. Poika ihmetteli, miksi ei menty kirkkoon – no sitä ei ollut vielä silloin.

– Sitä rataa kasvoin. Kävin kansakoulun, oppikoulun ja lukion. Koko kouluajan meillä oli täysi uskonnon opetus. Elettiin poliittisesti nykyistä paljon kiihkeämpää aikaa, oli vahva kommunistinen puolue eikä sodasta saanut puhua tai muistella oloja Karjalassa.

Asioita piti tehdä paljon itse. Armeijassakaan ei vielä ollut varusmiestoimikuntia, joten Kainuun prikaatissa palvellut sotamies Makkonen keräsi itse ortodoksisia varusmiehiä polkemaan pyörällä kirkkoon sunnuntaiaamuna.

– Kasvoin johtajuuteen ja otin sitä. Lukion ja yo-kirjoitusten tullessa osallistuin paljon poliittiseen keskusteluun ja minua kiinnosti yhteiskuntapolitiikka. Hain opiskelemaan Tampereelle silloiseen Yhteiskunnalliseen korkeakouluun ja pääsinkin.

Voiton vei kuitenkin toinen nuorukaista kiinnostanut asia: ortodoksisuus ja sen puolustaminen.

– Joku tiesi, että olin pyrkinyt pappisseminaariin, ja sanoi, että kirkko ja seminaarikin loppuvat. Minä vastasin, että sehän katsotaan.

Vuoristoinen 70-luku

Leo valmistui Kuopiosta ortodoksisesta pappisseminaarista 1972. Avioon ehtinyt mies vihittiin papiksi seuraavana vuonna. Tämän jälkeen hän toimi opettajana sekä matkapappina Ilomantsissa ja Turussa.

Vuosikymmenellä oli kuitenkin tuomisinaan kovia koettelemuksia, tosin myös onnea. Jeudokia-äiti menehtyi 1974 ja vuotta myöhemmin syntyi Tanja-tytär. Vuoden 1977 viimeisenä päivänä kuoli Anita-vaimo.

– Tanja oli kaksivuotias, kun Anita kuoli. Tein tuolloin kovasti papin töitä. Opetin uskontoa ja auskultoin Turussa. Se oli niin uskomatonta; yöt olivat valtavan lyhkäisiä, nukuin neljää tuntia öisin. Kun kevään jälkeen tuli toukokuun loppu, auskultointi ja opetus päättyivät ja alkoi kesä – tuli tyhjyys. On vaikea sanoa, miltä se tuntui, mutta se tuntui.

– Ensimmäisenä arkipäivänä Anitan kuoleman jälkeen hain Tanjan päiväkodista. Hän istui auton takapenkillä, kun ajelin kotiin. Hän kysyi: ’Isä mitä tarkoittaa, kun tädit sanovat, että minä saan uuden äidin? En halua uutta äitiä.’ Se ratkaisu oli siinä. Sitä ei ole tarvinnut miettiä sen jälkeen.

Leskeksi jäänyt isä valittiin pian apulaispiispaksi. Äkkiä hän olikin vastaperustetun Oulun hiippakunnan metropoliitta ja pienen tytön yksinhuoltaja, jota työvelvollisuudet veivät pitkin poikin pohjoista Suomea kellonajoista välittämättä.

– Kaikki piti tehdä alusta alkaen: rakentaa hallinto, kehittää jumalanpalveluselämää, kuorotoimintaa ja seurakuntalehteä. Piti ryhtyä perustamaan jotakin sellaista, mitä ei ennen ollut.

– Kun kysytään ’enkeleitä, onko heitä’, niin kyllä on. Eihän siitä muuten olisi tullut mitään. Tanjaa hoiti jo aivan vauvana yksi naapurin täti, Katariina Sjöberg, jonka mies oli kuollut ja jolla ei ollut omaa lasta. Hän tuli mukaamme ensin Turusta Kuopioon ja sitten Ouluun. Hän oli taloudenhoitajana ja hoiti Tanjaa vauvasta yliopistoon asti.

”Asiat menivät näin”

Piispan toimi ei koskaan ollut Leon tavoitteena. Uskontoa opetellessaan hän ajatteli valmistuvansa papiksi, mutta metropoliitta oli hänelle täysin vieras asia – sellaisia ei Suomessa tuolloin edes ollut.

– Mutta sitten asiat menivät niin kuin menivät.

Seurakuntalaiset pyysivät esipaimenelta siunausta ja suutelivat piispan kättä, mutta Tanjalle isä oli edelleen oma isä.

– Ei hän varmaan koskaan nähnyt asiassa mitään ihmeteltävää. Ulkopuolisesta se voi tuntua ihmeelliseltä. Maallinen ja hengellinen isyys ovat minulle samoja asioita, kun ajatellaan ihmistä kokonaisvaltaisena olentona. Isyydessä tarvitaan kaikki mahdollinen myönteinen ulottuvuus, joka isyyteen ja ihmisyyteen voi kuulua. En ole niissä tuntenut ristiriitaa.

Oulussa aikaa vierähti kaikkiaan 16 ja puoli vuotta, kunnes edessä oli siirtyminen Helsingin hiippakunnan metropoliitaksi 1996. Elämä oli tuolloin jo helpottunut: tytär oli omillaan ja opiskeli Rovaniemellä. Oulusta Helsinkiin muutti myös Leon silloin jo yhdeksänkymppinen isä, joka jakoi huoneistokokonaisuuden Unioninkadulla.

– Isä aina sanoi, että kun seisovilta jaloilta pääsisi lähtemään, ettei tarvitsisi jäädä kenenkään käänneltäväksi. Näin tapahtui: hänellä oli kaikki tallella viimeiseen asti, hän pesi ja silitti itse vaatteensa ja laittoi ruokansa, minullekin samalla.

Vuosituhannen vaihteessa edessä oli jälleen muutto, kun Leo valittiin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi.

– Palasin kolmannen kerran samaan taloon, jonne olin aikanaan tullut pappisseminaariin ja sitten apulaispiispaksi. Jotenkin luulin, että siinähän se on. Vaan ei ollutkaan, sitten piti kuitenkin vielä palata tänne Helsinkiin.

Fiksut pienet ihmiset

Tämän vuoden alusta Leo muutti jälleen pääkaupunkiin, arkkipiispanistuimen siirron myötä Helsingin ja koko Suomen arkkipiispana. Uusi vaihe vaikuttaa hänestä mielenkiintoiselta ja haastavalta. Hiippakunnassa on paljon tekemistä, eivätkä asiat aina ole helppoja.

– Tunnen asiat ja ihmiset, joten ei siinä mielessä tule yllätyksiä vastaan. Täällä vallitsee erittäin hyvä henki ja vastaanotto on ollut hyvä. Alkukesästä hiippakunnalle valmistuu uudet tilat ja asunto Liisankadulle.

Yksi huono puoli Helsinkiin siirtymisessä kuitenkin on: lapsenlapset Katariina ja Mikael jäivät Kuopioon.

– Olen heistä oikeasti tosi onnellinen. Ennen Tanjaa ajattelin, että kun saisi lapsen tai lapsia. Se oli silloin elämän suurin asia. Sen jälkeen nämä kaksi lapsenlasta ovat olleet aivan keskeisiä elämän iloja. Kun he tulevat luokseni, vauhtia kyllä riittää, ukki naurahtaa.

– Toivoisin, että voisin enemmän nähdä heitä. Pidämme yhteyttä, kun käyn Kuopiossa, mutta sielläkin minulla monesti on piispan menoja. Helsingissä ollessani soittelemme kummankin kanssa.

Arkkipiispa kehuu lapsenlapsiaan fiksuiksi pieniksi ihmisiksi. Kun Anitalle vuodenvaihteessa toimitettiin 40-vuotismuistopalvelus keskushallinnon Kotikirkossa, lapset seisoivat paikoillaan ja istuivat välillä toisiaan kädestä pitäen. Samoin he tulivat ehtoolliselle vanhempiensa kanssa.

– Kyllä osasivat käyttäytyä, koko liturgian ajan olivat hiljaa ja seurasivat tarkkaavaisesti.

Pielaveden juhannus

Pohjois-Savoon Leoa on halki vuosien vetänyt oma kotipaikka Pielavedellä. Kotitaloa ylläpitää veli Pauli ja sen vierellä on toinen, isän ja äidin 60-luvulla hankkima talo, joka on Leon. Niittyvillaksi nimetyssä paikassa sijaitsee myös Leon pitkäaikainen haave, hänen 60-vuotispäiväkseen valmistunut oma tsasouna.

– Toivon, että saan jälleen viettää juhannusta Pielavedellä. Aina se ei ole toteutunut. Juhannus on kesän kohokohta. Samalla se on kesän käännekohta: siihen asti kuuluu linnunlaulua, mutta kun juhannus ja kesäkuu ovat ohi, kaikki muuttuu ja on erilaista.

Toiveena on nähdä Pielavedellä myös lapsenlapset perheineen. Pienten mieleen on varsinkin savusauna ja saunatonttu, joka heitä ukin mukaan kovasti kiinnostaa. Tsasounassakin lapset viihtyvät. Samoin marjapensaiden anti on mieleen, ja marjat menevät raakoinakin parempiin suihin.

Kirkollisen uransa päättämistä arkkipiispa Leo ei ole vielä ajatellut. Edessä on iso hallinnonuudistus, jonka hän toivoo menevän loppuun asti.

– Asiaa on niin kauan valmisteltu ja puhuttu, että ihmiset ymmärtävät uudistuksen olevan välttämätöntä tehdä. Sillä tavoin meillä on edellytykset elää hyvää kirkon elämää tulevaisuudessakin.

Muitakin tulevaisuuden suunnitelmia on, ja toivottavasti aikaa niiden toteuttamiseen. Kirjallinen tuotanto on Leolle tärkeää. Omia karjalankielisiä runoteoksia on syntynyt lukuisia, ja uuttakin aineistoa on jo olemassa.

Seitsemänkymmenen ikävuoden täyttyessä on hyvä katsoa myös taaksepäin. Olisiko jotain voinut mennä toisin?

– Olen tyytyväinen siihen mitä on ja olen siitä Jumalalle kiitollinen. Ihmissuhteissa toivon, etten olisi joutunut kokemaan kaikkea sitä mitä jouduin kokemaan. On raskaitakin asioita, mutta niitäkin kai pitää olla. Ei elämä ole helppoa. On paljon ulottuvuuksia, joille ihminen ei näköjään voi mitään.

teksti ja kuva: Mirva Brola

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 4/18. Lue lehti täältä