Piispojemme joulutervehdys: ”Yö muuttuu kirkkaudeksi”

”Minä näen oudon ja ihmeellisen salaisuuden: Näen luolan taivaana, Neitseen kerubi-istuimena, seimen semmoisena paikkana, jossa makaa sijoittumaton Kristus Jumala, jota me veisaten ylistämme.” (Irmossi, 9. veisu)

Tänään laumaansa vartioivien paimenten luo tulee Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Ja niin paimenten yöllinen viranhoito keskeytyy odottamattomalla tavalla. Yö muuttuu kirkkaudeksi ja samassa pelko valtaa kedolla vartiossa seisseet miehet.

Millaista paimenten pelko oli, sitä voimme vain arvailla. Mutta on selvää, ettei se ole pelkkä joulukertomuksen sivujuonne. Paimenten pelko muistuttaa siitä, että ilosanoma etsii tavallisen ihmisen. Sitä ei ilmoitettu ensin kuninkaille, ei ulkonaisesti edustaville tai sopiville. Juuri joulun kertomuksessa on jotain ajatonta viisautta, joka tahtoo viestiä Jumalan ihmiseksi syntymisen mysteerin nimenomaan uupuneille, pelokkaille ja aroille.

Yhtäkkiset tapahtumat tulevat meidän ulkopuoleltamme. Tällöin koko taivas voi olla läsnä maan päällä silmänräpäyksessä. Paimenillekin se oli läsnä vain silmänräpäyksen ajan. Enkelten noustua takaisin ylös taivaaseen kirkkaus katosi ja yöstä tuli jälleen kylmä ja pimeä. Mutta suuri odotus oli syntynyt heidän sydämiinsä: oli mentävä Betlehemiin ”katsomaan, mitä siellä on tapahtunut ja mistä Herra on meille ilmoittanut” (Luuk. 2:15).

Kristuksen syntyminen on juhla, joka kertoo meille jotain hyvin tärkeää ihmisenä olemisesta. Nimittäin paimenetkaan eivät jääneet seisoskelemaan aloilleen tähyilläkseen taivaalle. He eivät kutsuneet loistavia enkelten joukkoja takaisin kuullakseen taivaallisen ylistyskonsertin. Sen sijaan he kiiruhtavat pois, täsmälleen kuten Maria kiiruhti Elisabetin luokse keskusteltuaan enkelin kanssa. He jättivät taivaan taakseen ja kääntyivät kohti sitä merkkiä, joka heille oli annettu.

Kristus näyttää tien kaikille häntä etsiville: ”Tulkaa minun luokseni kaikki te, jotka olette uupuneet taakkanne alle” (Matt. 11:28). Paimenten tie luolalle on lyhyt. Itämaan tietäjille sitä vastoin pitkä. Löytääksemme lapsen ja tunnistaaksemme Jumalan hänessä täytyy meidänkin kulkea tietyssä mielessä tuo Betlehemiin vievä kivinen hiekkatie. Tuo matka voi olla pitkä niin kauan kuin pidämme kiinni kaikesta siitä, joka muodostaa esteen meidän ja Jumalan välille. Tällöin eksymme, emmekä onnistu löytämään sitä lasta, joka on Jumalan Poika.

Juuri Jumalan ihmiseksi tulemisessa oli uuden maailman alku. Me emme katso Jumalaa pelottavana valtasuuruutena, vaan kanssakulkijanamme ja lohduttajanamme. Ja vaikka millaiset pelot myllertäisivät sisällämme, voimme uskoa, että joulun kestävä ja pitkä ilonaihe kuuluu meille jokaiselle. Emme jää syövereittemme valtaan, vaan kuulemme enkelin ilmoittaman ilosanoman. Mutta olemmeko riittävässä määrin lapsia ymmärtääksemme jotain tästä luolaan syntyneestä Lapsesta? Olemmeko riittävän pieniä heittäytyäksemme maahan hänen seimensä edessä?

Jos jaksamme vähäisilläkin voimillamme kohottaa Jumalan puoleen kiitoksen, saamme nähdä omasta elämästämme uuden ulottuvuuden.

Taivaan löytäminen on kiittämisen ja ylistämisen takana. Löydämme sen, jos yritämme tulla pieniksi kuten luolassa makaava Lapsi. Vähäisimmillekin Hän on luvannut joulurauhansa.

Luolassa syntyneen ja seimessä maanneen Vapahtajamme rauhaa toivottaen ja siunaten,

+ Leo
Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa

+ Arseni
Kuopion ja Karjalan metropoliitta

+ Elia
Oulun metropoliitta