12.12.2019

Tätä kirjoittaessa on kulunut 26 vuotta siitä, kun menin Malesian pääkaupungissa Kuala Lumpurissa polvilleni ja pyysin Jumalaa avuksi. Olin lopussa, nurkassa; virheideni, valintojeni, tekojeni ja oman ylimielisyyteni vankilassa. Tiesin, että ovi avautuisi vain yhteen suuntaan.

Se ovi oli raollaan, minä roikuin kahvassa ja tein ratkaisuni. Hyväksyin sen, että Jumalan Poika ”on ovi, jonka kautta sisälle menevä pelastuu.” (Joh. 10: 9, 10)

Tuolloin polvillaan ollessani pelkäsin. Pelkäsin, mutta toivoin. Pelkäsin, mutta avasin oven ja astuin pimeydestä rakkauden maailmaan. Minulle alkoi ainainen joulu, sain elämän kestävän lahjan.

”Älä pelkää”, rauhoitti enkeli Gabriel Sakariasta temppelissä ja kertoi hänen vaimonsa synnyttävän pojan. Saman vakuutuksen sai neitsyt Maria enkeliltä. Niin tyynnytteli Jeesuskin opetuslapsia kävellessään vetten päällä. Mitäpä pelättävää minulla siis olisi ollut? Vaikka en sillä kertaa nähnyt tai kokenut enkelin läheisyyttä.

Täytyykö ihmisen muuttaa koko elämänsä, jos hän tavoittelee uutta, rakkauden täyttämää elämää? Ei Jeesus niin sanonut.

Hän kehottaa meitä etsimään ”ensin Jumalan valtakuntaa”. Sen jälkeen meille annetaan kaikki. Ei tarvitse hylätä entistä elämää, rukoilla 24/7, lopettaa harrastuksia, irtisanoa ystävyyssuhteita. Kun elämä muuttuu aidosti hengelliseksi, vapaudumme huolehtimisesta, pelosta ja pakosta.

Mutta on etsittävä, ei saa jäädä paikoilleen.

Monet kuvaavat ortodoksiseen kirkkoon tulemista niin, että ”oli sellainen olo kuin olisi tullut kotiin”. Niin tietysti onkin, tulee hengellisen kotiin. Koti merkitsee useimmille ihmisille lämpöä, läheisyyttä ja rakkautta. Nekin, joiden koti on ollut toisenlainen taistelujen ja pahan olon paikka, liittävät hyvään kotiin juuri nuo asiat, niitä he etsivät.

Kirkkoon tulevat ovat hengellisiä tuhlaajapoikia ja -tyttöjä, jotka palaavat sinne missä on hyvä olla. Parhaimmillaan hengellinen elämä seurakunnassa antaakin yhteyden, rakkauden ja hyvän olon kokemuksen.

Toisaalta tuttua ovat myös tiistaiseurojen riidat, pahan puhuminen selän takana, liiallinen suorittaminen tai omien reviirien sairaalloinen puolustaminen. Pelon, ahdistuksen, kärsimyksen, väkivallan ja hyväksikäytön maailmasta tulevat ihmiset tuovat kirkkoon oman rikkonaisuutensa, vikansa, maallisen elämän vaatimukset ja tavat.

Ei siis ihme, että syntyy riitoja. Ne ovat osa kasvua, yhteisön ja yhteyden kehittymistä. Aina mennään eteenpäin kohti yhteistä rakkauden ateriaa, ehtoollista.

Katsoin tätä kirjoittaessa elokuvan ”The Portuquese Nun” (Portugalilainen nunna). Siinä esitetään mielenkiintoinen kysymys: ”Olisitko nyt onnellisempi, jos elämässäsi olisi ollut vain yksi rakkaus?”

Kaksi asiaa, jotka usein liitetään yhteen: onnellisuus ja rakkaus.

Joskus ne tietysti yhdistyvätkin. Mutta onnellisuus on kovin utuinen käsite, siihen on vaikea päästä käsiksi, se tuntuu loittonevan aina kun sitä lähestyy. Ei hengellinen elämä olekaan aina onnellista vaikka se on rakkauden täyttämää.

Kun katsoo maailmaa, tuntuu joskus kieltämättä lapselliselta uskoa rakkauden voittoon. Silti se on vihaa voimakkaampi, se karkottaa epätoivon ja pelon. Myös tänään.

Toisaalta rakkaus tuntuu joskus aiheuttavan kaikkea muuta kuin onnea. Ainakin kirjallisuudessa tai oopperataiteessa rakkaus merkitsee ennen kaikkea suurta kärsimystä.

Minun äitini ei sanonut, että hän rakastaa minua. Sanallinen viestintä oli muutenkin meille kahdelle hyvin vaikeaa. Saatoimme olla päiväkausia puhumatta. Ei vihassa vaan jossain umpinaisessa kuplassa, johon sanat eivät yltäneet tai kuuluneet.

Niinpä hänen rakkautensa ilmeni toisella tavalla, teoissa ja huolenpidossa. Tiedän, että hänen sydämessään asui suuri pelko ja murhe niinä vuosina, jolloin maailman pahuus vei ja viekoitteli minua liikaa.

Silti minusta tuntuu, että elämässäni on ollut monta rakkautta. Tai ehkä ne ovat olleet saman rakkauden, Jumalan rakkauden ilmentymiä? Ehkä läheiseni ovat tässäkin asiassa olleet viisaampia kuin minä.

Joskus rakkautta on jaettu pieninä palasina, jotta pystyisin sen sulattamaan.

Joskus taas rakkaus on ollut ylitse vuotavan suurta. Jotain sellaista, jota ei käsitä järjellä vaan ainoastaan sydämellä. Aina en käsittänyt edes sydämellä vaan minun oli paettava rakkautta maailman turuille.

Rakkauden tajuamisen tekee vaikeaksi myös se, että se näyttäytyy niin monilla tavoilla. Minun kaltaisellani vajavaisella ihmisellä saattaa kulua vuosikymmeniä ennen kuin hän tajuaa sen ilmentymät.

Usein sanotaan, että suomalainen mies ei puhu rakkaudesta tai tunteistaan. Hän osoittaa ne teoillaan. Mikään ei voisi olla typerämpi väite. Suomalainen mies puhuu kyllä mielellään, jos hän löytää kuuntelijan. Myös selvin päin.

Olen kuullut ja kuunnellut viimeksi kuluneiden 25 vuoden aikana satojen miesten tilittävän omaa elämäänsä. Useasti, kun on vauhtiin päästy, puhetta tulisi päiviä ja viikkojakin.

Tapaan myös kohtuullisen säännöllisesti muutamaa miestä kahden kesken. Käymme kunkin kanssa kerran, pari kuukaudessa kahvilla. Puhumme. Itsestämme, peloistamme, tekemisistämme, maailman menosta ja joskus jopa rakkaudesta.

Mitä tekemistä tällä on rakkauden tai onnellisuuden kanssa? Paljonkin, sillä en halua näissäkään kohtaamisissa puhua niin, että minulta puuttuisi rakkaus, koska olisin ”vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali.”

Omaan ydinperheeseeni kuuluu 15 henkeä, lisäksi minulla on kahdeksan hyvää ystävää, joukko uskonveljiä ja -sisaria, ohjaajavanhus ja rippi-isä. Kavereita, tuttavia ja kylänmiehiä tietysti on isompi joukko. Ei se tietysti iso joukko ole.

Osalle tätä porukkaa annan vähän, tai pikemminkin he saavat vähän minulta ja minusta. Osalle annan paljon. Osalle annan kaiken, mitä voin, tai kaiken, mitä he pyytävät. Mutta myös toisinpäin, osa antaa minulle vähän, osa paljon ja osa niin paljon, että sydän kääntyy.

Toisaalta eihän rakkaus ole nollasummapeliä, jossa punttien on oltava tasan.

Pyhä Porfyrios Kausokavilialainen tiivistää tämän osuvasti: ”Joka rakastaa vähän, antaa vähän. Mutta joka rakastaa enemmän, antaa enemmän. Mutta joka rakastaa hyvin paljon, mitä riittävän arvokasta hän voisi antaa? Hän antaa itsensä!”

Miten käy arjessa? Työkiireiden, harrastusten, lastenhoidon ja muiden normaalien elintoimintojen keskellä rakkaudesta puhuminen tai antaminen jää usein vähälle. Koko asia kutistuu yhdeksi monista suoritettavista arkiasioista.

”Niin minäkin sinua” taitaa olla yleisin rakkaudentunnustus, joka annetaan pikaisesti puhelimessa ostoslistan jälkeen.

Lohdullisuus on siinä, että aina voimme ottaa Kristus-lapsen vastaan. Neljännesvuosisata on kulunut polvilleen menostani. Silti kamppailen joka päivä näiden samojen ajatusten ja tuntemusten kanssa. Jumala armahtakoon, että saan tehdä niin lopun elämääni.

Elokuvan nunna vastaa vaikeaan kysymykseen vastakysymyksellä: ”Onko meillä kenelläkään ollut enempää kuin yksi rakkaus?”

Onko?

Teksti: Heikki Korhonen Kuva: Mirva Brola

Kirjoittaja on Porvoon kirkon diakoni

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 8/19.

Kategoriat Ortodoksiviesti