Säröjä

Kävin keväällä katsomassa Kansallisteatterissa näytelmän ”Atlantis”. Siinä kääpiökansa louhii tunneleita ja harjoittelee marssirummutusta. Heitä ohjaa peikko, jonka johdolla marssi ja rummutus ovat tulleet täydellisiksi.

Peikkoa tämä kyllästyttää, hänen on saatava aikaiseksi säpinää. Rummutusta ja marssia on muutettava jollain tavalla, saatava uutta virettä. Niinpä aletaan etsiä virhettä, säröä.

Se johtaa katastrofiin. Niin kuin usein elämässä.

Yhtä hyvin voisi tietysti ottaa esimerkin Kafkan ”Muodonmuutoksesta”, jossa kaupparatsu muuttuu eräänä aamuna syöpäläiseksi.

Moni haaveillee muodonmuutoksesta: pitäisi olla parempi vartalo, suuremmat rinnat, rusketusta, isompi hauis. Tai sitten pitäisi muuttua ihmisenä: vähentää juomista, syödä vähemmän, olla enemmän lasten kanssa, urheilla, tavata sukulaisia, käydä teatterissa. Jotkut haaveilevat myös uudesta ammatista: alkaisiko reikihoitajaksi, ryhtyisikö digimaailman yrittäjäksi tai perustaisiko kahvilan.

Takana on jonkinasteinen tyytymättömyys nykytilaan. Ulospääsyn tarjoaa haaveilu muodonmuutoksesta. Monet kokeilevat sitä kesälomalla; pukevat päälleen kirjavan paidan, antavat parran kasvaa, matkustavat kauas.

Olen käynyt vuosia eräässä hoitolaitoksessa kuuntelemassa asiakkaiden elämäntarinoita. Niissä toistuu hyvin usein sama kaava: kaikki oli periaatteessa hyvin, elämä kulki, talous oli kunnossa, lapset kauniita ja työtä riitti. Mutta ei ollut säröä.

Piti lähteä hankkimaan sitä vaikka juomalla, pettämällä, vaihtamalla työpaikkaa. Sen jälkeen elämä onkin ollut pelkkää säröä ja alamäkeä. Nyt pitäisi saada taas elämä raiteilleen, haaveena on tasainen elämä. Kyllä sitä nyt osaisi arvostaa.

Osaisiko? Joskus epäilen.

– Aikuinen tarvitsee elämäänsä säröjä, sanoi eräs kasvatustieteilijä vähän aikaa sitten lehtihaastattelussa.

Tänään epäilen sitä. Säröjä tulee, vaikka niitä ei haekaan. Tulee sairauksia, läheisten kuolemia, taloudellisia vaikeuksia, onnettomuuksia ja kolhuja. Miksi niitä etsiä, kun ne kuitenkin tulevat? Niitä ei suoranaisesti tarvita.

Tai ehkä jotkut vain ajattelevat, että tukan värin vaihtaminen, uuden harrastuksen aloittaminen tai työpaikan vaihdos on särö. Ei se ole, sitä kutsutaan elämäksi.

Tunnistan kyllä tänään myös itsessäni asuvan rauhattomuuden. Varsinkin nuorempana oli muutettava jotain, kun elämä oli liian rauhallista ja tasaista. Voisin myös väittää, että suurin osa elämäni kolhuista on tullut juuri tämän ”särön” etsimisen takia.

Vähitellen, muru kerrallaan on kuitenkin alkanut tehota kirkostamme tuttu kehotus: ”Olkaamme vakaat, se on viisautta.” Olisiko sittenkin niin, että järkevä ja tasapainoinen ihminen pikemminkin välttää säröjä kuin etsii niitä? Hitaasti ja ehkä joskus havaittavastikin Kristus parantaa säröille menneen mielen, sydämen ja jopa ajatukset.

Monet ovat tulleet ortodoksiseen kirkkoon mentyään säröille, koettuaan vaikeuksia. Seurakuntalaisten keskuudessa on alkoholisteja, työttömiä, eronneita ja sairastuneita. Hyvä niin, olisi perin tuskallista, jos kaikki olisivat valmiiksi täydellisiä.

Ortodoksinen kristillisyys korostaa kilvoitusta ja parannusta. Ehkä voisi sanoa, että eräänlaista säröjen korjausta ja sitten myös säröttömämpää elämää. Kirkko on ihmisten yhteisö, joka kutsuu meitä särölle menneitä ja säröllä olevia sammuttamaan janonsa ja nälkänsä. Se nälkä ja se jano sammuu liturgisessa elämässä.

Monet tekevät niin, vastaavat kutsuun. Valitettavan monet myös jättävät kirkon, sen liturgisen elämän ja kilvoittelun, heti kun särö on korjattu. Siinä saattaa unohtua, että kilvoitus on jatkuva tapahtuma. Siihen kuuluu avun saannin ja kokemisen lisäksi myös kiitollisuus ja kiittäminen.

Sitten tietysti on sellaisiakin säröihmisiä, jotka rupeavat opettamaan kuin minä, vajavaisin tiedoin ja heikoin eväin, jokaista kirjoittamaani sanaa epäillen.

Teksti: Heikki Korhonen Kuva: Saara Kallio

Kirjoittaja on diakoni Porvoon Kristuksen kirkastumisen kirkossa.

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 4/18. Lue lehti täältä