Sielunpaimenet sotisovassa

Kainuun prikaatissa elokuun lopulla pidetty kertausharjoitus oli suurin ortodoksisille reservin sotilaspastoreille ja -diakoneille järjestetty harjoitus itsenäisen Suomen aikana. Heitä oli käsketty riviin kolmetoista. Harvinaisen suuren tehtäväkohtaisen harjoituksen yhtenä tarkoituksena oli luoda keskinäisen yhteydenpidon foorumi niille, joilla on kriisiajan kirkollinen tehtävä puolustusvoimien riveissä.

Harjoituksen johti Kainuun prikaatin kenttärovasti Penna Parviainen ja pääkouluttajana toimi maavoimien kenttärovasti Vesa Aurén. Reservin sotilaspappien ja -diakonien kriisiajan osaamisen ylläpidon ja päivittämisen ohella harjoituksen yhtenä tarkoituksena oli tuottaa toimiva konsepti pappien vastaaville harjoituksille tulevaisuudessa. Ekumeenisuudesta huolimatta harjoitukseen sisältyi myös kummankin kansankirkkomme omia osuuksia.

Reserviläisillä on velvollisuus osallistua harjoituksiin kun käsky käy. Velvollisuudenkaan ei tarvitse olla pakkopullaa.

– Olin toivonut pääseväni harjoitukseen. Rukouksiini on siis vastattu, virnisti hyväntuulinen reservin vänrikki Antti Blinnikka, joka toimi harjoituksessa sotilasdiakonina. Siviilissä hän opettaa ortodoksista uskontoa Iisalmessa.

Aamu alkoi liturgialla

Toimittajalla oli tilaisuus seurata harjoitusta yhden päivän ajan aamuvarhaisesta iltamyöhään. Aamu alkoi elämyksellisesti liturgialla Kajaanin Kristuksen kirkastumisen kirkossa. Liturgian toimitti johtava ortodoksinen sotilaspastori Mikko Sidoroff, siviilissä Joensuun ortodoksisen seminaarin rehtori.

Harjoitusjoukko osallistui tiistaiaamuna liturgiaan Kajaanin Kristuksen kirkastumisen kirkossa. Liturgian toimitti pastori Mikko Sidoroff.

Apuna hänellä oli Kajaanin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, rovasti Jyrki Penttonen, joka liturgian jälkeen esitteli kirkkoaan maastopukuiselle kirkkokansalle.

Kuoro koostui osaksi harjoitukseen osallistuneista papeista ja sitä johti Joensuun ortodoksisen seurakunnan kanttori Antti Räsänen. Hänkin kuului harjoitusjoukkoon samoin kuin Sidoroff ja Penttonen.

Mukana kirkossa olivat myös harjoituksen luterilaiset sotilaspapit ja -diakonit, kouluttajat sekä puolustusvoimien kirkollista työtä johtava kenttäpiispa Pekka Särkiö. Hän osallistui harjoitukseen osan aikaa ja piti yhden luennonkin.

Yhdessä ja erikseen

Luterilaiset sekä ortodoksiset sotilaspapit ja -diakonit istuivat rinta rinnan luennoilla ja keskustelutilaisuuksissa, punnersivat lihaskuntotesteissä ja mittasivat kestävyyskuntoaan Cooperin testissä. Simulaattoriammunnoista muodostui kirkkokuntien välinen kisa. Ortodoksit valtasivat kolme ensimmäistä sijaa. Menestystä selitti se, että joukossa oli entinen maajoukkueampuja.

Harjoituksen kenttävaiheessa järjestettiin kenttähartaus ja -ehtoollinen isommalle kertausharjoitusjoukolle ja toimittiin muutenkin papillisissa tehtävissä kentällä olleen joukon parissa. Joukkojen keskuuteenhan pappi nimenomaisesti kuuluu. Osa ehtoollistilaisuudesta oli kirkkokuntien yhteinen, mutta ehtoollisen jaon kumpikin kirkkokunta toimitti erikseen.

– Luterilaisten ja ortodoksien harjoitteleminen yhdessä vaatii sovittelemista ja oppimista puolin ja toisin, luonnehtii Mikko Sidoroff.

Osa harjoitusohjelmasta toteutettiin erikseen ortodokseille ja luterilaisille. Johtava ortodoksinen sotilaspastori Mikko Sidoroff (selin) vetää keskustelutilaisuutta omalle joukolleen.

 Sotilaiden sielunpaimenet

Puolustusvoimissa toimii neljä palkkiotoimista ortodoksista sotilaspappia: Jyrki Penttonen, Sergei Petsalo, Joonas Ratilainen ja Mikko Sidoroff hoitavat puolustusvoimien ortodoksisen henkilöstön tarpeita siviiliviroistaan käsin. Rajavartiolaitoksen ortodoksista henkilöstöä sotilaspastorina palvelee rovasti Rauno Pietarinen Ivalossa.

Puolustusvoimissamme on sielunpaimenia sekä ortodoksisia että luterilaisia varusmiehiä ja ammattisotilaita varten. Uusimmassa, 2/19 saapumiserässä ortodoksisia alokkaita oli 1,4 prosenttia ja sitä edellisessä 1,8. Tämä onkin ollut ortodoksisten varusmiesten määrän vaihteluväli viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana.

Kainuun prikaatissa palvelee parhaillaan nelisen kymmentä ortodoksista varusmiestä ja Karjalan prikaatissa suunnilleen sama määrä. Islamin uskoa tunnustavien varusmiesten määrä nousee jatkuvasti mutta on yhä varsin pieni, eikä heillä ole vielä paimenta valtion puolesta.

– Kohta islamilaiset varusmiehet saattavat ohittaa ortodoksisten varusmiesten määrän, arvelee kenttärovasti Parviainen.

Eniten islamilaisia varusmiehiä palvelee Karjalan prikaatissa Vekaranjärvellä, jossa heitä voi olla jopa viisi prosenttia saapumiserästä.

Kriisin varalle

Sotilaspapisto kuuluu nykyään toimintakykysektoriin, jonka tehtävänä on pitää sotilaat niin fyysisesti kuin henkisestikin toimintakykyisinä. Eettiset kysymykset ovat osa henkistä toimintakykyä ja niitä pohdittiin harjoituksen keskustelutilaisuuksissa.

Harjoitella pitää, jotta sodan ajan organisaation perustaminen ja toiminta sujuisi mahdollisimman kitkatta myös poikkeusoloissa. Kriisiajan suunnitelmissa varataan yksi pappi noin tuhatta sotilasta kohden. Papin apuna voi toimia sotilasdiakoni.

Harjoituksessa perehdyttiin myös uuteen sotilaspapiston oppaaseen. Kertausharjoitusten avulla sotilaspappien ja -diakonien osaaminen päivitetään uusien normien mukaiseksi.

Yksi pappien raskaista kriisiajan tehtäväistä on kaatuneiden huolto, ja myös sen toimintoja on määritelty uudelleen. Niiltäkin osin tietopäivitys oli tarpeen. Perehtymistä päivitettyyn toimintatapaan helpottaa uusi kaatuneiden huollon opas, johon harjoituksessa tutustuttiin.

Papit ja ase

Harjoitukseen käsketyille papeille ja diakoneille jaettiin tarpeellinen sotilasvarustus aseita lukuun ottamatta. Tositilanteessa kirkollisellekin henkilöstölle jaetaan rynnäkkökiväärit. Papit aseistetaan itsepuolustusta ja seurassaan olevien ihmisten puolustamista varten.

– Viides käsky kieltää murhaamisen, mutta voimakeinojen käyttö oman maan ja kansan puolustamiseksi ei ole syntiä, toteaa kenttäpiispa Särkiö.

Kansamme koviin kokemuksiin viime sodissa viitaten hän jatkaa, että on oikein puolustautua aseellisesti vielä suurempaa pahaa vastaan laillisen esivallan käskystä.

Talvisodan alla pohdittiin pappien aseistamista, mutta yhtenäistä linjaa ei tuolloin löytynyt. Aseen kantaminen jäi kunkin sotilaspapin henkilökohtaiseksi valinnaksi. Kansainvälisesti käytännöt vaihtelevat.

Ortodoksisessa kirkkokunnassa suhtautuminen pappien aseistamiseen on ongelmallisempi.

– Pappi menettää pappeutensa jos surmaa ihmisen, kertoo reservin luutnantti ja ortodoksinen sotilaspastori, rovasti Jyrki Penttonen.

Omasta suhtautumisestaan aseen kantamiseen Penttonen toteaa, että jos ase on vaikeana aikana pääsylippu oman lauman luo, sitten asetta pitää kantaa. Hänen näkemykseensä yhtyy pastori Mikko Sidoroff.

– Pahoissa paikoissa papin läsnäoloa juuri tarvitaankin, täydentää Penttonen ja jatkaa, että sotaan lähtevät miehet siunaamme, mutta emme aseita.

 Päivän päätteeksi iltahartaus

Lukuisia luentoja ja keskusteluja sisältänyt päivä päättyi syyskesän illan hämärtyessä yhteiseen hartauteen metsälammen äärellä. Ennen yölevolle asettumista yhteinen veisuu kiiri hiljaiseen syyskesän iltaan. Lepo olikin tarpeen, koska seuraava päivä oli määrä toimia harjoitukseen käsketyn isomman joukon keskuudessa.

Harjoituksen päätyttyä kokemusta kuvasi pastori Sergei Petsalo, siviilissä Helsingin seurakunnan nuorisopappi. Hän oli ensimmäisessä kertausharjoituksessaan.

– Harjoitus oli henkisesti virkistävä mutta fyysisesti rasittava. Päivät olivat pitkiä, hän toteaa.

Eikä tässä vielä kaikki. Petsalo ja Ratilainen lähtivät harjoituksen jälkeen Haminan varuskuntaan pitämään ortodoksisten varusmiesten kirkollisia päiviä.

Ohjelmaltaan tiivis ja osin rankkakin nelipäiväinen harjoitus sai osallistujilta hyvän palautteen.

– Reserviläiset kiittivät sitä, että pohdimme yhdessä sotilaspapin ydintehtäviä kriisiavusta sielunhoitoon. Kriittistä palautetta tuli siitä, että ei päästy ampumaan kovilla, kertoo kenttärovasti Parviainen.

Teksti ja kuvat: Seppo Simola

Kirjoittaja on historiaan ja sotilasaiheisiin erikoistunut vapaa toimittaja.

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 6/19. Löydät lehden täältä.