Sorjosen sielun tulkki

Näyttelijä Ville Virtanen on koko ikänsä ollut etsijä ja kyseenalaistaja. Hänellä on ollut tarve saada maailmasta kokonaisvaltainen selitys. Teininä hän erosi luterilaisesta kirkosta yhdessä monen luokkatoverinsa kanssa. Syynä oli uskonnonopettaja, joka ei pitänyt Virtasen tavasta haastaa opetusta.

– Olin provokatiivinen, ja se näkyi numeroissa. Meitä lähti silloin kirkosta isompi porukka, ja nimenomaan opettajan takia.

Paluu luterilaiseen kirkkoon tapahtui Ville Virtasen mennessä ensimmäistä kertaa naimisiin.

– Ajattelin, että lupaus on sitovampi, kun sen sanoo ääneen. Tuohon aikaan en tuntenut tarvetta sen tarkemmin määritellä jumalasuhdetta. Ajattelin, että todistajana on joku, jolle ei tee mieli valehdella.

Ensikosketus ortodoksiseen kirkkoon tuli 80-luvun lopussa ohjaaja Kalle Holmbergin kautta. Virtanen alkoi käydä Valamon luostarissa.

Hengellinen matka jatkui Virtasen kokeman ”kierkegaardilaisen eksistenssikriisin” kautta.

– Minulle tuli hyvinkin pelottava kokemus ja vahva Jumalan poissaolon tunne, yksinjäämisen ikuisuuskokemus. Siihen liittyi persoonaa isompi pelkotila, joka ei ollut hallittavissa. Se tuntui niin todelta. Tuntui, että pelkotila on joku olento, joka on olemassa, Virtanen kuvailee.

Kokemus sai hänet miettimään, että pelottavalle olennolle täytyi olla myös vastavoima. Ei-uskova päätti valita uskon ja ottaa siitä selvää. Äidin, Liisa Virtasen, ja Kreikan-matkailun myötä avautui jatkuvan rukouksen traditio (Jeesuksen rukous).

– Olen tehnyt jatkuvaa rukousta enemmän ja vähemmän, ja se on auttanut. Toisaalta siinä piilee myös eksymisen mahdollisuus. Jos yrittää selvitä urakasta yksin, Jeesuksen rukoukseen uppoutuminen voi johtaa väärille poluille.

Keskustelut uskonnosta jatkuivat Kalle Holmbergin kanssa, mutta meni vielä kymmenisen vuotta, ennen kuin Ville Virtanen liitettiin ortodoksisen kirkon jäseneksi. Se tapahtui pääsiäisenä 2001 Tapiolan Herman Alaskalaisen kirkossa.

– Vuonna 2000 olin jo valmis puhumaan isä Heikki Huttusen kanssa. Sanoin hänelle, että muuten hyvä, mutta en ymmärrä, miten Jeesus, armo ja totuus ovat suhteessa toisiinsa. Isä Heikki sanoi, että se on kyllä aika oleellinen asia ja odotapa vielä vuosi.

– Luin tuon vuoden aikana Raamatun. On tärkeää mieltää, että se on meitä varten kirjoitettu ja sitä sitten tulkitsemme. Joka lukukerralla löytyy uusi lause, joka puhuttelee ja antaa uutta suuntaa ajattelulle.

Hyvä paha traditio

Ortodoksisessa uskossa Ville Virtasta miellyttää erityisesti henkilökohtainen jumalasuhde. Lisäksi jumalanpalveluselämässä ovat mukana kaikki aistit, ja uskonnossa on filosofinen lähestymistapa: keskustella voi mistä vain ja pitkään.

– Jotkut luulevat, että uskominen meinaa sitä, ettei saa enää itse päättää asioista, vaikka se on juuri päinvastoin. Haluan itse ottaa selville, kuka minua vie. Usko on tärkeä työkalu, kun käy tosissaan tämän teeman kimppuun.

Virtasen mielestä ortodoksisen kirkon tehtävä nykymaailmassa on välittää kristinuskon ydinsanomaa ja tarjota mahdollisuuksia sen tutkimiseen. Kirkon tulee tuoda lohtua tilanteissa, joissa ihmiset kokevat asioita, joiden kanssa he eivät yksin pärjää.

Häntä puhuttelee myös suoraselkäisyys tradition kunnioittamisessa. Ortodoksinen kirkko ei kumartele trendejä eikä kalastele uusia asiakkaita keinoja kaihtamatta.

Mutta on perinteissä huonotkin puolensa.

– Siinä kohtaa vihlaisee jumalanpalveluksessa, kun lapset juoksentelevat ympäriinsä ja sitten sanotaan, että kaikki pojat saavat tulla alttariin, mutta tytöt eivät. Kyllä minusta Raamatussa sanotaan, että kaikki lapset saavat tulla luokseni, Virtanen sanoo.

– On pöyristyttävä ajatus, että viisivuotias tyttö voisi vaikuttaa papin hengelliseen puhtauteen. Tämä liittyy Raamatun tulkintaan suhteessa aikaan. Minusta tämä on asia, joka pitäisi heti muuttaa.

Filokalia avasi sielun

Ville Virtasen elämässä ortodoksisuus on tärkeällä sijalla. Usko on mukana rukouksessa, kodin ikoneissa ja kirkkovuoden kierrossa. Suomessa asuessaan hän kävi Espoon Tapiolan kirkossa, mutta nykyisestä asuinmaasta Ruotsista omaa kotikirkkoa ei ole vielä löytynyt.

– Ruotsissa on paljon erilaisia ortodoksisia kirkkoja, esimerkiksi kreikkalaisia ja venäläisiä. Jokaisessa seurakunnassa on oma järjestyksensä. Paljon vaikuttaa sekin, miten kuoro laulaa. Olen käynyt myös Tukholman suomalaisessa kirkossa.

Ehkä yllättäen ortodoksinen usko on tarjonnut työkaluja myös näyttelijäntyöhön. Ville Virtanen nostaa esiin Filokalian, joka on viisiosainen kirjakokoelma ortodoksisten kilvoittelijaisien kirjoituksia noin 300-luvulta aina 1400-luvulle saakka. Sitä pidetään hartauskirjallisuutemme helmenä.

– Filokalia on todella mielenkiintoinen. Siitä minulle selvisi ensi kertaa, mikä on sielu ja että sielu on kaikilla; se on kemiaa ja psykofysiikkaa. Kysymys sielun kuolemattomuudesta vie uskon äärelle.

Virtanen kuvaa henkilöhahmon sielun rakennetta kaleidoskooppiin: on järki ja tahto, tunteet ja intohimot, ja kaleidoskooppia pyöräyttämällä näkee, kuinka liikkuvat palaset asettuvat suhteessa toisiinsa.

– Kysymys on aina sama: Mikä henkilöä vie? Kelle tai mille hän luovuttaa tahtonsa?

Monimutkainen Sorjonen

Näyttelijänä Ville Virtasen voi tänä syksynä nähdä sunnuntai-iltaisin rikostutkija Kari Sorjosen roolissa tv-sarjassa Sorjonen. Ensimmäisenä suomalaisena nordic noir -rikossarjana pidetty Sorjonen on niittänyt mainetta myös kansainvälisesti.

Sarja sijoittuu Lappeenrantaan, jonne Sorjonen on muuttanut perheensä kanssa rauhallisemman elämän toivossa. Käykin juuri päinvastoin, ja rajakaupungin rikokset ovat koskettavia ja raakoja.

Ville Virtanen on viihtynyt Kari Sorjosen roolissa, jota hän kuvailee älykkääksi mutta empaattiseksi ja nöyräksi hahmoksi. Sorjonen on aistiyliherkkä, mihin Virtasen oli helppo samaistua. Usko erottaa hahmon ja sen näyttelijän: Sorjonen on ateisti.

– Sorjonen on elävä ihminen, joka on prosessissa ja muuttuu. Katsomme kohtaus kerrallaan, miten Sorjosen sielu on suhteessa omaani. Sorjonen on monimutkainen ja -kerroksinen henkilö, joka voi periaatteessa reagoida miten vain, Virtanen kuvaa.

– Saatan olla tunneyliherkkä. Asiat vain osuvat ja jäävät, varsinkin negatiiviset. Siksi en pärjäisi ilman rukousta ja enkä saisi niitä asioita muuten pois.

Sarjasta nähdään tänä syksynä toinen tuotantokausi. Kakkoskaudella on Virtasen mukaan etuna, että maailma ja henkilö ovat tuttuja. Rooleja on helpompi kirjoittaa ja sitä kautta näytellä.

– Yleensä tuotannot tehdään kakkoskaudella isommiksi, mutta käsikirjoittaja Miikko Oikkonen päättikin lähteä toiseen suuntaan, intiimimpää kohti.

– Tällä kaudella syyllisyys on yksi iso teema: asiat eivät koskaan näytä siltä kuin mitä ne olivat jättäessämme ne taakse. Laiminlyönnit ja väärät valinnat tulevat vastaan kehittyneempinä.

Toista tuotantokautta on kuvattu myös Lappeenrannan ortodoksisessa kirkossa, jonka voi nähdä vilahtamassa erään ikoniin liittyvän rikostapauksen yhteydessä.

Teksti: Mirva Brola Kuva: Teemu Perhiö

Artikkeli on julkaistu kokonaisuudessaan Ortodoksiviestissä 7/18. Lue lehti täältä.