Sotavuosien kiistat koettelivat tulevaa arkkipiispaa

Yrjö Olmari (alkujaan Georgi Guseff, 1914–1988) tunnetaan arkkipiispa Paavalina vuosilta 1960–1987. Voimakas tahto ja tinkimättömyys teologisissa kysymyksissä vetivät tulevan arkkipiispan jatkosodan aikana moniin ristiriitoihin. Vaikeudet muovasivat lahjakkaan yksilön kasvua kohti suurempia tehtäviä.

Etevä Georgi-poika kävi Viipurin klassillista lyseota viidenteen luokkaan mutta erosi koulusta isän kuoltua vuonna 1932. Seurakunnan esimies Leonidas Homanen järjesti lyseon toimeentulosyistä keskeyttäneelle pojalle paikan Sortavalan pappisseminaarista. Lahjakas seminaarilainen valmistui pappiskandidaatiksi kurssinsa priimuksena vuonna 1936.

Sotaväen jälkeen luostariin

Seminaarilainen Olmari oli tutustunut luostarielämään työskennellessään Valamossa kesäisin ja oli päättänyt hakeutua sinne heti varusmiespalveluksen jälkeen.

Viipurin rykmentin viestikomppaniaan syyskuussa 1936 astunut alokas Olmari yleni alikersantiksi ja komennettiin Reserviupseerikoulun kurssille numero 36. Motivaatio ei riittänyt kurssin suorittamiseen, ja Olmari kotiutui alikersanttina.

Luostarissa ura eteni ennenkuulumattoman nopeasti. Apuna tässä oli hyvin suoritettu pappisseminaari ja ohjaajan, pappismunkki Fotin tuki. Noviisi Yrjö vihittiin munkiksi poikkeuksellisesti jo alle 25-vuotiaana ja vain vajaan vuoden luostarissa olon jälkeen marraskuussa 1938.

Sotilaspappina talvisodassa

Pappismunkki Paavalin luostarikilvoitus katkesi alkuunsa. Käsky ylimääräisiin kertausharjoituksiin kävi lokakuussa 1939, ja munkin viitasta kuoriutui ortodoksisinen sotilaspappi.

Palveluspaikaksi määrättiin Valamo, joka oli lähisaarineen merkittävä rannikkotykistövaruskunta. Sotilaspastori Olmari saattoi asua munkkikeljassaan.

Luostarin suurin kello kumahti kohtalokkaat kaksitoista kertaa luostarin vaikenemisen merkiksi 18.3.1940. Koskaan ei Valamon suuri kello enää soinut, koska saarta miehittäneet neuvostojoukot vaurioittivat kelloa pahoin välirauhan aikana.

Siviilipappina välirauhan aikana

Sotilaspastori Olmari kotiutui kesäkuun alussa 1940, mutta ei palannut pappismunkki Paavaliksi. Talvisodan lopulla hän oli mukana evakuoimassa luostarin omaisuutta sisämaahan Kannonkoskelle, jonne luostarin väki oli ensi vaiheessa sijoitettu sotaa pakoon.

Luostarin sijasta Olmari asettui palvelemaan Joensuuhun. Myöhemmin hänet nimitettiin Kauhavalle Suojärven seurakunnan virkaa tekeväksi esimieheksi.

Nimitys Petsamon luostarin virkaa tekeväksi hoitajaksikin ehti tulla heinäkuun alusta 1941 lukien, mutta jatkosodan syttyminen esti tehtävän vastaanottamisen.

Aunuksen väestön luottamus

Jatkosodan alussa kesällä 1941 sotilaspastori Olmarin palveluspaikka oli 14. Divisioona Rukajärven suunnalla. Syyskuun alusta hän toimi Viteleestä käsin Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan ortodoksisena sotilaspastorina Aunuksessa.

Yrjö Olmari otti uuden tehtävänsä aunukselaisten siviilien parissa innostuneesti vastaan. Hän kierteli polkupyörällä kyliä ja voitti väestön luottamuksen. Erityisesti munkkiutta arvostettiin, koska vanhemmalla väellä oli omakohtaisia muistoja Valamosta ennen vallankumousta ja rajan sulkeutumista.

Olmari joutui kohtaamaan myös suomalaisten valloittajien ymmärtämättömyyden. Ikoneja napattiin sotamuistoiksi tai kerättiin pois venäläisyyden merkkeinä.

Kerran hän pysäytti ikonikuormaa kuljettavat lotat. Olmari otti ikonit haltuunsa ja hoiti ne takaisin koteihin. Merkittävä uskonkiistojen syy oli se, että ortodoksista uskontoa ja venäläisyyttä – eikä etenkään ateistista neuvostoaatetta – osattu aina erottaa toisistaan.

Kastekiista kärjistyy

Ymmärtämättömyys toimintaympäristöstä näkyi niinkin, että jyrkimmät luterilaiset pastorit kohtelivat aunukselaisia pakanakansana, jota oltiin käännyttämässä kristinuskoon ja erityisesti luterilaisuuteen.

Vuosisatainen ortodoksinen perinne oli toki kestänyt parikymmenvuotisen bolsevistisen ateismin. Vain nuorin sukupolvi oli osittain omaksunut koululaitoksessa syötetyn uskonnonvastaisen propagandan.

Näistä lähtökohdista syntyi kastekiista. Luterilaiset ja ortodoksiset pastorit alkoivat kilvan kastaa aunukselaisia. Äideille ei aina ollut selvää, mihin uskontokuntaan lapsi kastettiin.

Paikallinen väestö ei aluksi edes ymmärtänyt, että suomalaisella sotaväellä on kahdenlaisia pappeja. Niinpä moni ortodoksisen perheen pienokainen ehti saada luterilaisen kasteen.

Kastemääräyksiä rikotaan

Tilanne kuumeni niin, että väestön kastaminen kirkkokuntien jäseniksi kiellettiin toistaiseksi. Kastaminen vain yleiskristillisyyteen oli sallittua. Tarkoitus oli, että kastettu myöhemmin valitsee, kumpaanko uskontokuntaan haluaa kuulua. Tilanne ei tyydyttänyt kummankaan uskontokunnan sotilaspappeja.

Näkyvimmin tunnuksetonta toimintaa vastusti sotilaspastori Yrjö Olmari. Hän oli sitä eräiden kollegojensa kanssa rikkonutkin, koska koki sotilashallintokomentajan kastemääräyksen olevan ristiriidassa ortodoksisen kirkon opin kanssa. Olmari kollegoineen oli myös suorittanut mirhavoiteluja luterilaisten pappien kastamille lapsille.

Kateus viriää

Paikallisväestön suosion saavuttanutta, uskossaan tinkimätöntä ja määräyksistä osin piittaamatonta sotilaspastori Olmaria ei katsottu hyvällä ylemmissä portaissa. Puhuttiin myös luterilaisten kollegojen kateudesta Olmaria kohtaan tämän saavuttamien hyvin tulosten takia.

Jo lokakuun 1941 alussa hänet siirrettiin omasta mielestään toisarvoiseen tehtävään organisoimaan vallatun Petroskoin ortodoksista uskonelämää.

Äänislinnaksi nimetyssä Petroskoissa Yrjö Olmari toistaa ”vanhan syntinsä” eli menestyy työssään. Apulaisekseen määrätyn pappisseminaarilaisen Tapani Revon kanssa hän kulki talosta taloon kutsuen ihmisiä palveluksiin. Yhteisymmärrystä edisti paikallisen kielen hallinta. Luterilainen puoli jäi jälleen kakkoseksi.

Kuulustelukierre ja syrjäyttäminen

Vain runsaan kuukauden työskentelyn jälkeen alkoi kuulustelukierre eri virkaportaissa. Olmarin väitettiin tietoisesti toimineen Itä-Karjalan sotilashallinnon ohjeita vastaan ja syyllistyneen virkavirheeseen.

Olmari vastasi syytöksiin sotilashallintokomentajan ja lopulta kenttäpiispankin edessä. Ortodoksisena pappina Yrjö Olmari ei katsonut voivansa noudattaa kanonin vastaista kasteasetusta. Sotilashallintokomentaja ei sotilaana puolestaan löytänyt käyttöä sotilaspapille, joka rikkoi annettuja käskyjä.

Virkavirhettä ei näytetty toteen, mutta sotilaspastori, kuten kuka tahansa sotilas, saatetaan muitta mutkitta komentaa tehtävästä toiseen.

Helmikuussa 1942 Olmari vapautettiin kenttäarmeijasta kotijoukkojen käyttöön. Kyse oli eräänlaisesta messiaskohtalosta: yksi kärsii muiden puolesta. Olmarin kohtelulla haluttiin antaa varoitus muille ortodoksisille sotilaspapeille: pysykää ruodussa!

Sotavangit kuolevat käsiin

Olmari komennettiin pastoriksi sotavankisairaalaan Lappeenrantaan maaliskuussa 1942. Komennus laajeni käsittämään useita sotavankisairaaloita ja kesti lokakuulle asti.

Työ käsiin kuolevien sotavankien kanssa oli rankkaa. Ravitsemustilanne koko Suomessa oli nälkätalvena 1941–42 erittäin heikko, eikä sairaillekaan vangeille ollut tarjota riittävästi ravitsevaa ruokaa.

Seuraavaksi Yrjö Olmari siirrettiin kouluttamaan itäkarjalaisia opettajia, joita kurssitettiin suomalaisen kansakoulunopettajan pätevyyden saavuttamiseksi.

Olmarin uskonnonopetus vesitettiin. Kurssilaisille vihjattiin, että vain luterilaisuutta tunnustavat opettajat voivat saada hyviä virkoja. Niinpä ei ollut yllätys, että ylivoimainen osa kurssilaisista ilmoittautui kysyttäessä luterilaisiksi. Turhautunut Olmari keskittyi kirjallisiin töihin.

Luterilainen sielunkumppani

Vaikka voimakkaat persoonallisuudet kipinöivät opettajakurssillakin, niin Yrjö Olmari löysi sielunkumppanin luterilaisesta uskonnon opettajasta, Yläneen kirkkoherra Jaakko Haaviosta. Haavio kuvasi kollegaansa hiljaiseksi, varovaiseksi, kohteliaaksi ja haaveelliseksi.

Kuinka ollakaan: molemmat syrjäytettiin tehtävästään. Opettajaleirin johtaja Matti Koskenniemi valitti Olmarin taas alkaneen näytellä leijonankynsiään. Kantelukirjeet tulivat Olmarin tietoon vasta jälkikäteen. Vuorossa oli jo neljäs tehtävästä erottaminen jatkosodan aikana.

Sotavankileirien sielunhoitajana

Syyskuusta 1943 alkaen sotilaspastori Olmari toimi sotavankien sielunhoitajana sodan loppuun asti. Siinäkin tehtävässä vastoinkäymisten karaisema Olmari menestyi. Väsymättä hän opetti, laulatti, ripitti ja kävi kahdenkeskisiä keskusteluja vankien kanssa. Hän sai myös ateisteja kääntymään ortodoksikristityiksi. Marraskuun puolivälissä 1944 sotilaspastori Yrjö Olmari palasi siviiliin.

On mahdotonta määritellä, missä määrin sodan kokemukset jalostivat tulevaa arkkipiispaa korkeaan tehtäväänsä, mutta muutamia johtopäätöksiä on silti mahdollista tehdä.

Yrjö Olmari ei nujertunut kovassakaan paineessa, eivätkä toistuvat uskonnollisista näkemyseroista johtuneet rangaistuksen luonteiset siirrot muuttaneet vakaumusta. Hengellisissä kysymyksissä hän oli hyvin järkähtämätön.

Arkkipiispa Paavali sellaisena kuin hänet myöhemmin tunnettiin.

Tunnustusta kiistakumppaneilta

Sotilaspastori Olmari sai tunnustusta myös vastustajiltaan. Valistuspäällikkö Topi Vapalahti kirjoitti syyskuussa 1941 kirkollisasiain toimiston päällikkö Jussi Kuoppalalle, että ei ole Olmarin kanssa uskonopissa samaa mieltä, mutta tämä on kuitenkin nöyrä, itsensä kieltävä ja vilpittömän hurskas.

Myöhemmin arkkipiispa Paavali itse totesi, että täydellistä ja rehellistä kuvausta jatkosodan aikaisista tapahtumista ei ole. Sotilaspastori Yrjö Olmari kävi omaa uskonsotaansa oikeiksi kokemiensa teologisten näkemysten puolesta.

Teksti: Seppo Simola Kuvat: SA-kuvat

Kirjoittaja on historiaan erikoistunut vapaa kirjoittaja.

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 4/21.

Lähteitä

Elina Karjalainen: Paavali – legenda jo eläessään, 1973.

Paula Tuomikoski: Pietarilaispakolaisesta piispaksi, 2019.

Aarne Ylä-Jussila: Heimo, uskonto ja isänmaa – Kirkollinen kansallistamistoiminta  
Itä-Karjalassa 1941–1944, 2020.