Usko ja elämän ehtoo

Raamatun kuuluisa kuningas Daavid, Jeesuksen esi-isä, ei sylkäissyt elämän lasiin.

Vanhan testamentin ensimmäisessä ja toisessa Samuelin kirjassa näyttäytyy mies, joka uppoutuu intohimoisesti niin iloon, suruun kuin Jumalan palvontaankin. Vaan vääjäämättä hiipuu hänenkin mainen vaelluksensa, niin kuin meidän kaikkien.

Kuningas Daavid oli käynyt vanhaksi, ja vaikka häntä kuinka peiteltiin, hänen ei ollut lämmin, tietää Kuninkaiden kirja ja kertoo, kuinka hoviväki pestasi kauniin nuoren neidon, sunemilaisen Abisagin, hoivaamaan ja lämmittämään kehollaan ikääntynyttä hallitsijaa, mainiten kuitenkin, että suhde oli ja pysyi platonisena.

Sitten, Toisen aikakirjan mukaan, Daavid kuoli elämästä, rikkaudesta ja kunniasta kyllänsä saaneena.

Hurmaava pieni kirkko

Ei hassumpi loppu. Moinen onni osuu kuitenkin vain ani harvan kohdalle. Useimmiten vanhuus merkitsee luopumista lähes kaikesta hauskasta, tarpeettomaksi muuttumisen tuskaa ja yksinäisyyttä. Pahimmillaan järjen valokin sammuu emmekä enää muista edes keitä olemme.

Suomessa muistisairauksiin sairastuu vuosittain lähes viisitoista tuhatta ihmistä.

Joitakin heistä hoidetaan lempeän vaaleanpunaisessa rakennuksessa Helsingin Sörnäisissä, Hämeentien ja Lautatarhankadun kulmassa. Rakennuksen pihamaalla on puutarhakeinu, päätyseinää koristaa ortodoksiristi.

Hoivakoti Helena on vanhaa venäläistä perua. Sen toiminta pohjautuu vuonna 1871 perustetun Venäläinen Hyväntekeväisyysyhdistys Suomessa ry:n ylläpitämään lastenkotiin, jossa huolehdittiin osattomien pienokaisten lisäksi vanhuksista.

Liisankadulla Kruununhaassa sijainneen Elisabetin kodin tilalle nousi syksyllä 1913 Sörkkään uudisrakennus, joka sai nimensä Kiovan Venäjää vuosina 945–962 hallinneelta, kristinuskoon kääntyneeltä ja kasteessa Helenaksi ristityltä viikinkiruhtinatar Olgalta.

Seuraavana vuonna Helena-kotiin avattu kirkko taas pyhitettiin kolmen pikkutytön, Roomassa keisari Hadrianuksen valtakaudella vuonna 137 uskonsa vuoksi surmattujen lapsimarttyyrien Pistiksen, Elpiksen ja Agapen sekä heidän äitinsä Sofian muistolle.

Kalliossa asuvana Helenan kirkko on lähikirkkoni. Kuten kaikilla pyhäköillä, silläkin on oma karaktäärinsä. Helsingin ortodoksisen seurakunnan eläkkeelle jääneen rovasti Viktor Porokaran johtama pääsiäisyön palvelus miniatyyrikokoisine ristisaattoineen sulattaa sydämen.

Pyhäaamun liturgiassa koskettaa lukuisten vanhusten läsnäolo. Osa tukeutuu rollaattoreihin, osa istuu pyörätuoleissa. Jotkut ovat vaipuneet kauas nykytodellisuuden ulottumattomiin. Mutta olivatpa he kuinka dementoituneita tahansa, ehtoollisen he osaavat ottaa. Eukaristian sakramenttia venäläisvanhukset eivät ole unohtaneet.

Heitä katsellessa Jeesuksen sanat Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat tulevat liikuttavalla tavalla todeksi.

Kuoleman kautta

En tiedä, onko uskovan helpompi kohdata lähestyvä kuolema kuin sellaisen, jolle Jumalaa ei ole olemassa. Ilman uskoa minä ainakin pelkäisin ja olisin hyvin surullinen. Siirtyminen ajasta iäisyyteen, tuonilmaisiin tai peräti taivaaseen on verrattomasti lohdullisempi ajatus kuin vain katoaminen maan poveen.

Vaikka ihminen ei vahvoina päivinään Jumalaa juuri muistaisikaan, kuoleman läheisyys kirvoittaa rukouksen esiin tiukimmiltakin huulilta. Mestari auta, auta, huutavat raavaat sotilaat Yrjö Jylhän Talvisodan rintamakokemuksistaan kirjoittaman Kiirastuli-kokoelman hienon hienossa runossa Viimeinen virsi.

Kuolema on kristinuskossa vahvasti läsnä. Kristus lunasti meidät antamalla henkensä ristinpuulla. Kuolemalla kuoleman voitti.

Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän? Jeesus kysyi Lasaruksen käytännönläheiseltä Martta-siskolta ennen kuin ryhtyi herättämään kuolleista tämän jo neljä päivää haudassa maannutta velimiestä. Sitä samaa hän kysyy myös meiltä.

Ortodoksisen kirkon opetuksen mukaan kuolema ei ole rangaistus vaan valinta, seurausta paratiisin alkukertomuksessa tapahtuneesta ihmisen kääntymisestä pois Jumalan huomasta. Kuolema on maallisen aikamme raja. Tomumajalle tulee loppu. Mutta henkemme, se tärkein, siirtyy odottamaan viimeistä tuomiota. Missä odotus tapahtuu, sitä emme tiedä. Jotkut puhuvat limbosta tai limbuksesta, välitilasta jossain taivaan ja helvetin välimailla, jotkut kiirastulesta. Ristillä Jeesus lupasi vieressään syntejään katuvan ryövärin olevan kanssaan paratiisissa jo samana päivänä.

Vanha testamentti taas ilmaisee kuningas Daavidin menneen lepoon isiensä luo.

Perimätiedon mukaan Pyhä Lasarus ei kuolleista herättämisensä jälkeen hymyillyt enää koskaan. Vain kerran hän naurahti kuivasti nähdessään miehen anastavan ruukun. ”Savi varastaa savea”, Kyproksen saarella, Kitionin eli nykyisen Larnakan piispana loppuelämänsä toimineen Lasaruksen kerrotaan hymähtäneen.

Johtuiko hänen totisuutensa kuolemakokemuksen karmeudesta vai siitä, ettei hän tuonpuoleisessa piipahdettuaan enää viihtynyt maan päällä, jää sekin salaisuudeksi.

Varmaa kuitenkin on, että mikä ikinä kuoleman takana meitä odottaakin, vanhukset ovat sen suhteen aitiopaikalla. Etummaisina jonossa. Ja sitä meidän on kunnioittaminen. Varsinkin kun ortodoksinen perusviisaus alleviivaa, kuinka tärkeää on, että muistamme jokaisena päivänä oman kuolevaisuutemme; ei niin, että pelkäisimme, vaan jotta osaisimme elää.

Suurin lahja

Iäisyyden kannalta katsottuna elämän ehtoo on siis etuoikeutettua aikaa. Arjen kiireiden, humun ja hälinän mentyä on tilaa miettiä perimmäisiä kysymyksiä. Heikkeneminen, raihnaisuus, muistisairaus vieraannuttavat pala palalta maailmasta, valmistavat lähtöön, kunnes sielu on kevyt kuin perhosen siipi siirtymään ajasta iäisyyteen, palaamaan Jumalan luo.

Jos vanhuuden vaivoja ei olisi, niin kukapa täältä tahtoisi pois. Maailma on kaunis, ihana. Mutta jos Raamatun sanaa on uskominen, niin vielä ihanampaa on tuonpuoleisessa.

Hoivakoti Helenan Uskolle, Toivolle ja Rakkaudelle sekä heidän äidilleen Viisaudelle omistettu kirkko on kuin kultainen koru rujon Kurvin kupeessa.

Kulkiessani jumalanpalvelukseen halki syljen ja pahoinvoinnin laikuttamien kadunpätkien tunnen sen olemassaolosta syvää iloa ja kiitollisuutta.

Jo samovaarin ja Jumalan äidin ikonin koristamassa ala-aulassa kuulen ylhäältä hiljaisena kantautuvan laulun. Sitten hissillä kolmanteen kerrokseen ja ah – olen taivaan esikartanossa.

Kun avustava pappi eukaristian alettua lähtee kalkkimaljoineen osastoille jakamaan ehtoollista niille, jotka eivät enää jaksa tai pysty tulemaan kirkkosaliin, silmänurkkani kostuvat kyynelistä.

Sinun salaiseen ehtoolliseen osalliseksi tee minut nyt, Jumalan Poika, sillä minä en ilmoita salaisuutta vihollisillesi enkä suutele sinua kuten Juudas, vaan niin kuin ryöväri tunnustan sinut: Muista minua Herra, sinun valtakunnassasi.

Ja sitten: Ottakaa vastaan Kristuksen Ruumis, juokaa kuolemattomasta lähteestä. Sen suurempaa lahjaa ei vanha eikä nuori, ei kuningas tai tavallinen pulliainen voi saada omakseen.

Teksti ja kuvitus: Riikka Juvonen

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 7/18. Lue lehti täältä.