Vitalina Konstantinidi: ”Löysin aikuisena uudelleen lapsuuden uskonnon”

MEIKÄLÄISIÄ

Nimi: Vitalina Konstantinidi

Ikä: 31 vuotta

Asuu: Kouvolassa

Ammatti: lähihoitaja, opiskelee puutekniikka-alan insinööriksi

Harrastukset: salibandy, lavatanssi, ompelu, leipominen

“Synnyin Ukrainassa Neuvostoliiton romahduksen aikoihin. Lapsuudessani uskonnollisuus piti salata, ja ortodoksinen kirkko oli lähinnä kielletty paikka. Äitini oli kastettu ortodoksiksi lapsena salaa. Minua ei kastettu vauvana. Kun olin viisivuotias, isomummuni vaati, että minut kastetaan. Isomummuni on kreikkalainen kuten sukunimenikin.

Ortodoksinen usko ei ollut kasteesta huolimatta silloin elämässäni paljoa läsnä. Kuitenkin minusta tuntui jo silloin, että olen uskovainen. Tunsin, että olen jonkun korkeamman voiman suojeluksessa ja huolenpidossa. Muistan, että kotonani oli jehovantodistajien jättämiä lehtiä, joita luin ja joiden värikkäitä kuvia katselin.

Perheeni muutti Venäjälle, kun olin kymmenvuotias. Silloin uskosta tuli minulle tärkeää, ja kävin kirkossa. Opin paljon ortodoksisuudesta ja luin Raamattua. Venäjällä olen asunut Sergiev Posadin -kaupungissa, jossa on kuuluisa luostari. Käyn mielelläni siinä luostarissa, kun vierailen äitini luona.

Muutin Suomeen 19-vuotiaana ja menin naimisiin suomalaisen luterilaisen miehen kanssa. Elämässäni muuttui tuolloin paljon; olin yhtäkkiä uudessa kulttuurissa, uusien ihmisten keskellä ja kielikin oli uusi. Mieheni oli tapaluterilainen. Minulla oli kaikkien muutosten keskellä voimakas tarve yrittää kuulua joukkoon ja olla samanlainen kuin ihmiset ympärilläni. Ortodoksinen usko jäi syrjään elämässäni pitkäksi aikaa ja kävin ortodoksisessa kirkossa vain kerran pari vuodessa pääsiäisenä ja jouluna. Kolme lastani kastettiin luterilaisen kirkon jäseniksi.

Elämässäni tapahtui suuri muutos, kun pari vuotta sitten erosin miehestäni. Silloin soitin yhdelle ortodoksituttavalleni ja sanoin, että haluan jutella ortodoksipapin kanssa. Tapasin papin ja liityin kirkkoon toukokuussa 2019. Sen jälkeen jumalanpalvelukset, ehtoollinen, rippi ja säännöllinen rukoilu ovat olleet tärkeä osa elämääni.

Koen palanneeni takaisin lapsuuden uskonnon luo. Tein selkeän päätöksen, että olen ortodoksi ja elän ortodoksisen kirkon opin mukaan. Tunsin, että päätös lähensi minua sukuni menneisiin polviin. Nyt ortodoksina olen osa sukuni jatkumoa.

Lapseni ovat edelleen luterilaisia. Puhun heille ortodoksisuudesta mutta en halua tehdä heistä väkisin ortodokseja. Luen heille lasten Raamattua ja rukoilemme yhdessä. He saavat valita itse oman tiensä.

Ortodoksisuus on lähellä sydäntäni ja koskettaa minua, tunnen sen olevan juuri oma juttuni.

Kirkon piiristä olen löytänyt hyviä ystäviä, joiden kanssa voin puhua uskosta ja jakaa asioita. Ortodoksisessa kirkossa tunsin olevani todella tervetullut, vastaanotto oli hyvin lämmin. Nautin suuresti, kun pääsin käymään Valamon ja Lintulan luostareissa yhdessä ystävieni kanssa. Luostarit olivat rauhoittavia paikkoja. Ihmisistä huokui sisäinen rauha ja lämpö.

Ortodoksinen uskoni on syventynyt ja luottamukseni Jumalaan on lisääntynyt. Ennen koin vaikeuksissa epätoivoa ja mietin, etten selviä yksin. Nyt luotan selviytymiseeni, koska minun ei tarvitse selvitä yksin; minulla on Jumala, enkelit, kirkko, sekä pappi ja ystävät, joille voin aina soittaa ja saan apua.”

Teksti: Päivi Arvonen Kuva: Iana Lang