Ykseyttä etsimässä

Viimeiset kahdeksan vuotta Kaisamari Hintikka on työskennellyt Genevessä, jossa hän toimi pitkään Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteerinä. Kansainväliseen tilanteeseen verrattuna suomalainen ekumenia on erittäin hyvää ja kahden kansankirkon väliset suhteet ovat lämpimät, Espoon piispa kiittelee.

– Meillä käydään jatkuvasti yhteisiä neuvotteluja ortodoksien ja luterilaisten välillä. Niissä keskitytään sellaisiin kysymyksiin, jotka nousevat esiin seurakuntien jäsenten riveistä. Tämä on suunta, johon maailmalla ollaan vasta menossa, Hintikka sanoo.

Ortodoksien ja luterilaisten välisten oppineuvottelujen aloittamisesta Suomessa tulee tänä vuonna kuluneeksi 30 vuotta. Hintikka näkee, että neuvotteluiden keskeisintä antia ovat tuttuuden ja luottamuksen rakentaminen, vaikka Suomen kokoisessa pienessä maassa onkin helppo tuntea toinen toisensa.

– Keskusteluilla on pystytty antamaan ekumeenisille perheille konkreettisia välineitä esimerkiksi kasteisiin liittyen. Tästä on toivottavasti ollut hyötyä perheille.

Mihin keskusteluilla sitten pitäisi pyrkiä? Hintikan mukaan kaiken ekumeenisen kanssakäymisen varsinaisen päämäärän pitää olla kristittyjen välinen ykseys.

– Niin vaikealta ja haastavalta kuin se näyttääkin, sen täytyy olla varsinainen tavoite, hän toteaa.

– Miten voimme parhaiten tukea kirkkojemme jäseniä tai olla parhaalla mahdollisella tavalla kirkko suomalaisessa yhteiskunnassa? Nämä ovat isoja kysymyksiä, joita kannattaa miettiä yhdessä. Tavoitteemme on saattaa Kristus ja ihminen yhteen.

Luterilaista kirkkoa kohtaan on esitetty myös ekumeenista kritiikkiä, jonka mukaan luterilaiset olisivat joskus enemmän kiinnostuneita maallisista yhteistyökumppaneista kuin ekumeniasta. Myös kirkollisuuden häivyttämistä on epäilty. Piispa Hintikka tunnistaa ilmiön.

– Suurena kirkkona meillä on velvollisuus käydä keskusteluja monien tahojen kanssa, joten saattaa syntyä vaikutelma, että se tapahtuu ekumenian kustannuksella. Riittääkö meillä resursseja miettiä, mitkä ovat todellisia kysymyksiä, joista keskustelua tulisi käydä? Hintikka pohtii.

– Luterilaisen kirkon ekumenian yksi iso ongelma on, että luterilaisten kesken sillä on usein maine vain kirkon ylätason puuhasteluna. Kuitenkin meillä on hyvin paljon käytännön ekumeniaa ruohonjuuritasolla. Meillä on ehkä ollut vaikeuksia nähdä tai sanoittaa sitä, mitä tekemistä kirkkojen välisillä ylätason neuvotteluilla on arjen kanssa.

Ruohonjuuritasolla, oman hiippakuntansa alueella Kaisamari Hintikka on mielenkiinnolla seurannut Tapiolan ortodoksisen Herman Alaskalaisen kirkon toimintaa. Myös Espoon keskuksen monikulttuurinen tapaamispaikka Trapesa on tuttu.

– Olen miettinyt, miten me luterilaiset voisimme olla vastaanottavaisempia uusien tulokkaiden ja maahanmuuton suhteen. Kristuksen kirkkona eläminen tässä maailmassa tarkoittaa avoimuutta ja liikkeellä olemista. Voimmeko esimerkiksi tulevaisuudessa ottaa seurakunnan monikielisyyden paremmin huomioon messuissa?

Neuvotteluyhteys pidettävä auki

Suomen luterilainen kirkko on vuosikymmeniä ollut aktiivinen myös Venäjän ortodoksisen kirkon suuntaan. Oppikeskustelujen aloittamisesta tulee pian kuluneeksi viisikymmentä vuotta, tosin viimeiset reilut neljä vuotta ne ovat olleet keskeytyksissä.

Globaalista näkökulmasta katsottuna Kaisamari Hintikka pitää erittäin merkittävänä sitä, että keskusteluyhteys Venäjän kirkkoon pidetään auki, sillä kansainvälisessä ekumeenisessa liikkeessä Moskova ei juuri ole tätä nykyä mukana.

– Vielä muutama vuosi sitten ajattelimme, että olisimme olleet globaaleissa luterilaisten ja ortodoksien välisissä oppineuvotteluissa niin pitkällä tai saavuttaneet niin luottamukselliset välit, että aika olisi ollut kypsä kirkon virkaa ja pappeutta koskeville neuvotteluille. Jälkikäteen ajateltuna näin ei kuitenkaan ollut. Neuvottelut kestivät pitkään, mutta tulos oli melko ristiriitainen, hän harmittelee.

Helmi-maaliskuun vaihteessa Suomen luterilaisten arkkipiispa Tapio Luoma vieraili Moskovan patriarkka Kirillin luona tämän kutsusta. Vierailun aikana Luoma uudisti Kirillille aiemmin esitetyn kutsun vierailla Suomessa. Kutsu esitettiin alun perin jo vuonna 2012, ja kutsujina ovat Suomen luterilainen, katolinen ja ortodoksinen kirkko.

Kaisamari Hintikka toivoo vierailun toteutuvan ja pitää sitä myös mahdollisena. Suomen ortodoksisen kirkon kannalta jännitteitä tuo Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaattien välirikko Ukrainan kirkon itsenäistymisen vuoksi. Piispainkokous on kuitenkin todennut, että Suomen ortodoksisella kirkolla on aina valmius rakentavaan yhteistyöhön Venäjän kirkon kanssa.

Piispa Hintikka näkee vierailussa mahdollisuuden avoimeen vuoropuheluun kirkkojen välillä.

– Suomen ortodoksinen kirkko olisi totta kai mukana ohjelman järjestämisessä, jos vierailu toteutuu. Suomalais-venäläisiin neuvotteluihin on koko ajan liittynyt vahvasti ajatus Suomen ortodoksisen kirkon pitämisestä kansallisena kirkkona. Venäjän kirkon taholtahan on vilauteltu, että heillä pitäisi saada olla täällä enemmän venäläisiä seurakuntia ja jopa hiippakunta.

– Olemme tietoisia, että meillä on neuvotteluissa vastuu siitä, miten puhumme Suomen tilanteesta ja puolustamme nykyistä hyvin toimivaa tilannetta.

Yksinäinen nainen Romaniassa

Itäisen Euroopan kirkot ovat olleet Kaisamari Hintikan kiinnostuksen kohteena jo yliopisto-opintojen aikaan. Teologian lisensiaatin työnsä sekä väitöskirjansa hän teki Romanian ortodoksikirkosta osana sosialistisen valtion ulkopolitiikkaa.

– Romanian kirkosta oli äärimmäisen vähän tehty kirkkohistoriallista tutkimusta länsimaisilla standardeilla. Professorini Eino Murtorinne epäili, etten välttämättä pääse Romanian arkistoihin, siksi aiheeksi valikoitui Romanian kirkko Kirkkojen maailmanneuvostossa osana Ceaușescun ulkopolitiikkaa.

Kaisamari Hintikalle myönnettiin Romanian tiedeakatemian stipendi, jonka turvin hän pääsi vierailemaan maassa. Mukaansa hän sai silloisen arkkipiispa Johanneksen suosituskirjeen.

– Ensimmäiset kaksi viikkoa Romaniassa menivät siten, että joka aamu menin arkistoon ja minulle sanottiin, että arkistonhoitaja on kokouksessa, syömässä tai menossa jossain. Lopulta sain kirjastonhoitajan vakuutettua niin, että hän vei suosituskirjeeni jollekin, joka ymmärsi englantia. Kirjastonhoitaja tuli takaisin viiden minuutin päästä ja ykskaks kaikki alkoi toimia!

Hintikka luonnehtii 90-luvun tutkimusmatkojaan ”kummallisiksi keikoiksi”.

– Olin suomalainen, olin luterilainen ja nainen, kuljin yksin. Siellä pidettiin kummallisena, että nainen liikkuu yksin – vähintään olisi pitänyt olla toinen nainen seurana. Mutta siellä istuin. Pyhän synodin arkisto oli erään pienen luostarin yhteydessä. Kopioin asiakirjoja käsin, sillä en saanut käyttää kopiokonetta. Kuulin kyllä seinän läpi, että sellainen olisi ollut.

Tuhansien sivujen käsinkirjoitettuja muistiinpanojaan hän ei ole vieläkään raaskinut heittää pois.

Hintikka ajatteli tuolloin, että Romaniasta olisi tullut hänelle toinen merkityksellinen maa, mutta ulkopuolisuuden vuoksi hän ei koskaan onnistunut luomaan syvempiä ystävyyssuhteita maahan.

Toisaalta tutkimus määritti elämää ja kokemuksesta seurasi muita asioita. Asioidessaan Genevessä Kirkkojen maailmanneuvoston arkistoissa Hintikka kävi tapaamassa useita romanialaisia ortodokseja, mitä kautta kehittynyt ystävyys johti lopulta rohkaistumiseen hakea työpaikkaa ulkomailta.

Toivoa hädässä oleville

Kirkon keskeisenä tehtävänä nykypäivän Suomessa Kaisamari Hintikka näkee toivon tuomisen hädässä oleville ihmisille.

– Se, mitä ihmiset tarvitsevat enemmän kuin mitään muuta, on toivo. Esimerkiksi kun ollaan kolmannen polven työttömiä eikä osata kuvitella muunlaista elämää. Kirkon tehtävä on nostaa katse ylös siitä välittömästä todellisuudesta kohti Jumalan todellisuutta.

Kirkko joutuu määrittelemään paikkansa uudelleen, sillä entistä harvempi suomalainen on luterilaisen kirkon jäsen. Viime vuonna luterilaiseen kirkkoon kuuluvien määrä putosi valtakunnallisesti alle 70 prosentin. Myös ortodoksisen kirkon puolella on jouduttu lasku-uralle.

Näyttääkin siltä, että Suomessa seurataan kirkkoon kuulumisessa yleistä pohjoismaista laskevaa trendiä, mutta viiveellä. Kaisamari Hintikka näkee kehityksessä hyviäkin puolia luterilaisen kirkon kannalta.

– Meiltä on päässyt unohtumaan, mitä on olla kirkko tässä maailmassa, eikä yhteiskunnallinen instituutio. Kehitys laittaa meidät miettimään asiaa. Miten tulemme instituutiosta Kristuksen ruumiiksi, kansankirkosta tasavertaiseksi toimijaksi muitten kanssa? hän kysyy.

– Totta kai jäsenmäärän lasku tuo vaikeuksia seurakunnille. Monelle seurakunnalle se on iso ja kipeä asia jo pelkästään taloudellisen selviämisen kannalta. Monessa paikassa on kuitenkin oivallettu vapautua kirkon seinien sisältä ja on lähdetty sinne, missä ihmiset ovat.

Teksti: Mirva Brola Kuva: Laura Karlin

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 4/19. Löydät lehden täältä.