Ortodoksien lähetystyö?

Lähetystyö nousi puheenaiheeksi suomalaisten ortodoksien keskuudessa 1950-luvun lopulla, kun ugandalainen Theodorous Nankyama kertoi maansa nuoresta ja köyhästä kirkosta Sveitsissä pidetyssä kansainvälisessä nuorisokokouksessa.

Vuonna 1964 Nankyama tuli Suomeen maanmiehensä Elias Buzinden kanssa, jonka katsotaan sytyttäneen suomalaisissa lähetyskipinän. Vuonna 1970 Buzinde saapui uudestaan Suomeen ja kiersi eri paikkakunnilla innostamassa ihmisiä. Samaan aikaan myös PSHV päätti ryhtyä auttamaan Ugandan kirkkoa ja perusti lähetysjaoston.

Evakkokokemukset painolastina

Vaikka innostus lähetystyötä kohtaan oli kasvussa, oli myös epäilijöiden joukko suuri. 1970-luvulla aktiivisesti lähetystyön puolesta toiminut isä Timo Lehmuskoski uskoo, että vastahakoisuuden taustalla oli osin evakkokirkon omat kokemukset.

– Sillä oli varmasti merkitystä, että ortodoksit olivat olleet vuosikymmeniä luterilaisten painostuksen kohteena. Käännytystyöhön suhtauduttiin torjuvasti, minkä myötä syntyi epäluulo lähetystä kohtaan.

Suomen ortodoksisen kirkon historian huomioon ottaen lähetysvastaisuus oli hullunkurista.

– Kiitos ortodoksisen lähetyksen, me olemme Suomessa ortodokseja, isä Timo Lehmuskoski muistuttaa ja viittaa Karjalan valistajiin, jotka toivat ortodoksisuuden näille seuduille.

Ugandaan vai ei?

Lähetysjaosto organisoi ensimmäisen rahalähetyksen Ugandaan keväällä 1971. Tuhat puntaa käytettiin Signen kylän kirkon rakennustöihin.

Kolme vuotta myöhemmin opettaja Siina Taulamo ja Helsingin metropoliitta Johannes lähtivät tutustumismatkalle Ugandaan. Tarkoituksena oli käydä katsomassa, miten suomalaisten antama apu oli päässyt perille ja kerätä tietoa. Näytti, että rahat oli käytetty viisaasti, ja kirkko oli halukas laajempaan yhteistyöhön.

Kahta vuotta myöhemmin notaari Maria Iltola, sairaanhoitaja Leena Hiljanen ja isä Timo Lehmuskoski lähtivät Ugandaan tutkimaan, olisiko sinne mahdollista perustaa lähetysasema. Idi Aminin hirmuhallinnon vuoksi tehtävä osoittautui vaikeaksi.

Taulamo ja Iltola tekivät vielä yhden matkan Ugandaan todetakseen, ettei tilanne ollut kehittynyt parempaan suuntaan. Ugandassa oli jo rakenteilla talo lähetystyöntekijöille, mutta maan yhteiskunnallisen tilanteen takia lähetystyön kohdetta oli vaihdettava.

Lähetystyön äiti

Keväällä 1977 päätettiin perustaa Ortodoksinen Lähetys ry. Yhdistystä olisi tuskin syntynyt ilman Siina Taulamoa. Moni muistaa Taulamon lähetyksen äitinä ja suurena persoonana. Häntä kuvaillaan innostavana ja tehokkaana ihmisenä, joka suhtautui lähetystyöhön intohimoisesti.

Taulamo järjesti myyjäisiä ja piti palopuheita, missä ikinä kiersikään. Tällaisella puheella hän rekrytoi mukaan myös Silja Ingmanin, joka myöhemmin toimi Lähetys ry:n hallituksessa ja toimistonhoitajana.

– Meillä oli kerho-ohjaajien koulutus, ja Siina tuli sinne. Isä Juhani Härkin sanoi, että tällä on viisi minuuttia aikaa pitää puhe. Se puhe oli niin tehokas, että menin lähetyspiiriin ja sille tielle jäin.

Taulamon ansiosta kirkoissamme myös rukoillaan lähetystyön puolesta. Senkin eteen piti tehdä vuosia töitä, sillä ehdotukseen suhtauduttiin ensin torjuvasti.

Tärkeää lähetystyön kannalta oli, että kirkon johto, arkkipiispa Paavali ja metropoliitta Johannes etunenässä, suhtautuivat lähetykseen positiivisesti. Lisäksi seurakuntalaiset ympäri maan perustivat lähetyspiirejä, jotka alkoivat tukea lähetystyötä.

Lähetysasema Keniaan

Ugandan sijasta suomalaiset päättivät kohdistaa tarmonsa Keniaan. Lokakuussa 1977 Siina Taulamo ja Maria Iltola lähtivät Keniaan tehtävänään perustaa lähetysasema.

Jos Uganda oli osoittautunut mahdottomaksi, niin Keniassakaan ei vaikeuksilta vältytty. Niistä huolen piti Itä-Afrikan metropoliitta Frumentios, joka oli yllättäen sitä mieltä, ettei suomalaisia lähetystyöntekijöitä tarvittu.

Lähetyssisaret eivät tästä välittäneet, vaan asettuivat Mugugaan, 25 kilometriä Nairobista sijaitsevaan kylään. Taulamo ja Iltola pitivät kylässä käsityökurssia naisille, pyhäkoulua lapsille ja kiersivät Kenian seurakuntia.

Lähetystyöntekijöiden haasteet eivät rajoittuneet vain Frumentiokseen. Työntekijöiden kirjeistä paistaa läpi myös se, kuinka yksin he maassa olivat ja miten pienillä resursseilla heidän piti selvitä.

Pian Keniaan haluttiin lähettää myös pappi. Vuonna 1983 maahan saapuivat isä Teppo ja Pirkko Siili. Isä Tepon vastuulla oli pappien opettaminen Nairobin pappisseminaarissa, joka aloitti toimintansa 1980-luvun alussa. Pirkon tehtäviin kuului diakoniatyön organisointi.

Käytännön työtä

Suomalaisten tekemä lähetystyö oli ennen kaikkea käytännön työtä kenialaisten hyväksi. Humanitaarinen apu ja kehitysyhteistyö tulivat osaksi kuviota, ja kirkkojen lisäksi suomalaiset rakensivat kouluja ja terveysasemia.

Vuonna 1979 saatiin ensimmäinen ulkoministeriön 50 000 markan määräraha, ja Gimengwan koulun rakennustyöt alkoivat. Tämä herätti Suomessa kritiikkiä, sillä joidenkin mielestä ortodoksien olisi pitänyt keskittyä kirkolliseen työhön.

Tuolloin kentällä ollut Maria Iltola oli asiasta eri mieltä. Tule ja katso – Ortodoksista lähetystyötä Itä-Afrikassa -kirjassaan Iltola puolusti koulun rakentamista.

– Lähetystyö on kokonaisvaltaista auttamista. Jo koulurakennus ortodoksien rakentamana julistaa sitä, että maailmassa on kristittyjä, jotka huolehtivat ja haluavat auttaa.

Selväksi tuli, että lähetystyötä oli mahdoton erottaa kansainvälisestä diakoniasta – tai päinvastoin.

Kohti Tansaniaa

Vuoteen 1992 asti Keniassa oli useita lähetystyöntekijöitä. Lähes 30 vuoden ajan suomalaisten yhteyshenkilönä maassa toimi amerikansuomalainen Charles Eko, eli arkkimandriitta Johannes. Hänen aisaparinsa Suomessa oli noin 20 vuotta Ortodoksinen Lähetys ry:n sihteerinä toiminut Anja Hakonen.

1990-luvulla pitkäaikaisten lähetystyöntekijöiden lähettäminen Keniaan tuli päätökseensä. Se koettiin paitsi kalliiksi, niin myös aika oli muuttunut, ja Kenian kirkon sisältä löytyi jo koulutettuja ihmisiä.

Suomalaiset ortodoksit eivät kuitenkaan unohtaneet Itä-Afrikkaa, vaan käänsivät katseensa Tansaniaan. Yhdessä amerikkalaisten kollegojensa kanssa he alkoivat lähettää Mwanzan hiippakuntaan missiotiimejä, jotka antoivat paikallisille nuorille perusopetusta ortodoksisuudesta ja seksuaaliterveydestä.

Suomesta mukana oli niin pappeja, seurakunnan työntekijöitä kuin seurakunta-aktiiveja. Kielimuuri ja kulttuurierot tekivät opetuksesta paikoin vaativaa.

– Suomalaisille matka oli vahva kokemus, mutta on vaikea arvioida, millainen vaikutus sillä oli paikallisille, vuosina 2009–2011 missiotiimejä vetänyt Outi Vasko kertoo.

Lähetyksestä Filantropiaan

Viimeinen missiotiimi vieraili Tansaniassa vuonna 2014. Tansanian kirkon sisäisten ristiriitojen ja missiotiimien kalleuden vuoksi niistäkin luovuttiin.

Samoihin aikoihin vuonna 2013 Ortodoksinen Lähetys ry:n ja vuonna 2000 perustetun Ortaid-järjestön toiminta yhdistettiin, ja järjestö otti nimekseen Filantropia. Muutos jakoi mielipiteitä, ja osa vastusti yhdistymistä peläten lähetystyön jäävän kehitysyhteistyön varjoon.
Yhdistymisellä oli kuitenkin syynsä. Ortodoksinen Lähetys ja Ortaid olivat molemmat ortodoksisia järjestöjä, jotka tekivät kansainvälistä diakonia- ja avustustyötä. Kummallakin oli yksi työntekijä, joka suunnitteli budjetteja ja kirjoitti toimintakertomuksia. Kirkon sisällä heräsi ajatus: eikö pienet resurssit olisi järkevämpi yhdistää?

Vastuu paikallisille

Nykyisin Filantropia jatkaa Lähetys ry:n työtä Keniassa ja on laajentanut toimintaansa Burundin ja Ruandan nuoreen hiippakuntaan. Myös Kenian kirkko on kasvanut muutaman sadantuhannen jäsenen kirkosta noin miljoonajäseniseksi kirkoksi, johon kuuluu kolme hiippakuntaa.

Tällä hetkellä Filantropia tukee Nairobin pappisseminaarin kehittämistyötä, Pyhän Clementin koulun nuorisotyötä ja Kenian uusien Kisumun ja Nyerin hiippakuntien työtä.

Uusissa hiippakunnissa pienyritystoiminnan ja viljelyhankkeiden avulla yritetään pitää huoli, että hiippakunnista kasvaisi omavaraisia. Tavoitteena on, ettei Kenian kirkko olisi enää riippuvainen ulkopuolisesta rahoituksesta.

Filantropialla on mahdollistajan rooli, ja vastuu projektien ideoinnista ja toteuttamisesta on yhä enemmän kenialaisilla itsellään.

– Yhdessä paikallisten kanssa suunnittelemme hankkeita, joista on pitkällä tähtäimellä hyötyä paikalliskirkoille, Filantropian Kenian työstä vastaava Minna Rasku sanoo.

Ajan myötä Kenian kirkon tukeminen on saanut uusia muotoja, mutta työn ydin on pysynyt samana.

– Tapasin Keniassa miehen, joka muisteli pappina toimineen isänsä saaneen suomalaisilta moottoripyörän helpottamaan kulkemista. Tälle miehelle me edustamme saman työn jatkumoa, ja niin mekin haluamme ajatella, Rasku täsmentää.

Teksti: Laura Karlin Kuva: Filantropia ry:n kuva-arkisto

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 7/17.