Laula pyhille puille, haasta haavan lehtilöille

Lohdutonta parkua ja valittamista, sitäkö ovat itkuvirret ja itkeminen? Ei sentään. Itkuvirret ovat sanojen ja melodian muodossa esitettävää tunneilmaisua.

– Valittamisella ja valituksella on ero. Valittaminen on sitä, että murehditaan ja surkutellaan. Valitus taas purkautuu ulos. Juuri se on tärkeää, että itkuissa pyritään murheesta pois. Murheen alhoon ei jäädä rypemään, vaan itkun lähestyessä loppuaan noustaan sieltä syövereistä. Itkuihin kuuluu myös kirkkaus.

Itkuvirsistä Pirkko kiinnostui 1990-luvulla, mutta hänen suvussaan oli itketty jo kauan ennen sitä.

– Koin itkuperinteen läheisyyden omassa suvussani sillä tavalla, että äitini isoäiti eli baba kävi itkemässä metsässä murheitaan. Baban kylässä eli vanha kulttuuri. Kylän väki kerääntyi suremaan ja valvomaan vainajaa, ja siihen kuuluivat erilaiset itkut.

Entisaikoina lapset, eritoten tytöt, oppivat pienestä pitäen itkujen sanoja ja melodioita. Naimisiinmenon myötä nainen ei voinut purkaa pahaa mieltään lähtiessään vieraaseen sukuun. Häntä olisi helposti pidetty turhasta nurisijana.

– Olisi heti todettu, että tuo on sellainen valittaja. Onneksi naisilla oli taito itkeä murheensa metsän puille. Metsän puille, haavan lehtilöille murheensa itkivät, tulivat takaisin, eivätkä enää välittäneet murheistaan. Tällaisia itkuja kutsuttiin tilapääitkuiksi.

Sydämeltään ortodoksi

Tänä vuonna 80 vuotta täyttäneellä Pirkolla on karjalaiset sukujuuret. Hän on syntynyt Sortavalassa, ja hänen äitinsä oli ortodoksi ja kotoisin Ruokojärven kylästä Impilahdelta. Isä oli luterilainen, ja Pirkko kastettiinkin luterilaiseksi, niin kuin siihen aikaan tapana oli. Tätä nykyä Pirkko on ortodoksi, kuten oli myös hänen miehensä Ensio, joka siirtyi tuonilmaisiin viime vuonna. Ensio Fihlman tutki Uukuniemen ortodoksien kohtaloa ja vanhoja kylänraunioita ja kirjoitti neljä teosta Uukuniemen kotiseutuhistorian sarjaan.

– Ensiolle tuli syvä vakaumus kirjoja kirjoittaessa, ja hän kääntyi ortodoksiksi. Minä olin kasvanut molempien kirkkojen piirissä, enkä oikein tiennyt, mitä tekisin. Sitten isä Mitro sanoi, että Pirkko mitä sinä aikailet. Niin minä sitten liityin. Olen sydämeltäni ortodoksi, vaikka olenkin aika ekumeeninen. Ortodoksisten jumalanpalvelusten sanoma on selkeä ja iskee syvälliseen ajatteluun. Joskus harmittaa, että luterilaisten piirissä on menty hakemaan tämän päivän suosiota.

Pirkko peräänkuuluttaa suomalaisilta kokonaisvaltaista mielenmuutosta ja ryhtiliikettä.

– Tuntuu siltä, että kymmenen käskyä on unohdettu kokonaan, eikä millään ole mitään väliä. Ne käskythän ovat hyviä ohjenuoria elämään paitsi kristityille, niin myös kenelle tahansa muulle.

Itkuvirsiperinne säilyi ortodoksisen kirkon suojissa, vaikka kirkoissa itkuja ei sallittukaan.

– Perinne säilyi ortodoksisuuden avulla. Itkuvirsiä ei sallittu kirkoissa, mutta ei myöskään väkisin haluttu kieltää sitä, mitä tehtiin kirkon ulkopuolella. Rinnakkaiselo oli sopuisaa.

Pirkko on mukana Äänellä itkijät ry:n toiminnassa ja vetää itkukursseja eri puolilla Suomea. Ajan saatossa myös hänen miehestään kehkeytyi itkijä.

– Ensio kyyditsi minua monta kertaa kursseille, muttei osallistunut itse. Jokelan kouluampumisen aikaan minua pyydettiin pitämään itkukurssia seurakunnan työntekijöille. Pyysin, että Ensio jäisi sinne kanssani, ja niin hän viimein osallistui pitkin hampain kurssille. Hän teki itkun poikansa avioerosta. Itku oli hänelle syvä kokemus ja hyvin hoitava tilanne. Sittemmin itkuvirret olivat hänelle erittäin tärkeitä, ja pystyimme käsittelemään kipeitä asioita itkuilla molemmin puolin, muistelee Pirkko.

Jott sie libolintusena tulisit meitä tervehtimään

Pirkko on tehnyt itkuja läheisilleen. Hän on tehnyt kuolinitkut äidilleen, sisarelleen, veljelleen ja Ensiolle. Kokemukset ovat olleet vavahduttavia ja lohdullisia.

– Kun Ensio teki kuolemaa, istuin hänen sänkynsä vieressä ja juttelin hänen kanssaan. Kun hoitaja lähti, Ensio henkäisi kaksi kertaa syvään, ja sen jälkeen hän ei enää hengittänyt. Jäin sanattomana istumaan. Yhtäkkiä huone täyttyi valtavalla rauhalla ja kuulin äänen, joka sanoi: ”Pirkko, sinä olet tehtäväsi tehnyt. Nyt sinä olet vapaa.” En tiedä mistä ääni tuli, mutta koin valtaisan rauhan tunteen. Laitoin tuohuksen palamaan ja ikonin Ension käteen. Sitten rupesin tekemään Ensiolle itkua.

Ennen vanhaan ihmiset toivoivat itkuissaan, että vainaja tulisi tuonpuoleisesta esimerkiksi libolintusena eli perhosena tervehtimään omaisiaan. Pirkko on saanut kokea monella tavalla tervehdykset tuonpuoleisesta, edellisen kerran viime kesänä Uukuniemellä ortodoksisen historiapolun avajaisissa, jossa hän oli itkemässä.

– Mieheni oli ollut aikoinaan aloittamassa historiapolkuprojektia, ja pyysin avajaisissa, että kiitetään häntäkin hengessä. Kun olin itkenyt, ihmiset tulivat sanomaan, että älä Pirkko liiku, pääliinassasi istuu iso, kaunis hepokatti. Enhän minä ollut edes tiennyt, että se oli siellä! Hepokatti istui pääni päällä, kun lähdimme kävelemään. Sitten se lennähti pöydälle ja istui tuohusten viereen. Meillä oli kaikilla tunne, että Ension sielu oli siellä kanssamme.

Uukuniemi on Pirkolle rakas paikka ja sinne hän on lähdössä käymään pian haastattelunkin jälkeen. Pirkko ja Ensio mökkeilivät paikkakunnalla yhdessä vuosikymmeniä.

– Isäni ostaa paukautti palstan aikoinaan Pyhäjärven rannalta ja rakennutti pienen mökin. Vietimme siellä kesiä yhdessä, mutta tila kävi ahtaaksi meille kaikille, ja Ension kanssa halusimme päästä omillemme. Ostimme oman palstan 1970-luvulla ja rakensimme mökin. Myöhemmin vanhempani myivät oman mökkinsä ja muuttivat meille, koska he kaipasivat seuraamme niin kovasti, nauraa Pirkko.

Hyvittelyä hyvillä sanoilla

Itkukursseilla kurssilaiset tekevät itkuja omasta elämästään, erityisesti siitä, mikä mieltä painaa. Näitä itkuja kutsutaan tilapääitkuiksi eli prosessi-itkuiksi.

– Kun tutustumme ja luottamus kasvaa, rupeaa tajunnanvirtaa nousemaan paperille jostakin asiasta. Usein kysynkin, onko teillä mielessänne asia, jonka haluatte itkeä ulos. Esimerkiksi suhteet omaan perheeseen, avioliitto tai sanomattomat sanat vanhemmille. Asioita, jotka ovat jääneet kalvamaan. Niistä valitaan yksi ja sitten asiasta aletaan kirjoittaa.

Itkukielessä on paljon toistoa ja alkusoinnillisuutta. Asiat tuodaan usein ilmi kiertoilmaisuin, ja sanat pitää sisäistää. Liika analyyttisyys hävittää tunteen.

– Kiertoilmaisuilla suojellaan itseä ja toista. Kuolinitkuissakin pyritään suojaamaan piilo-ilmaisuilla sielu, ettei piru pääse koppaisemaan sielua. Itkun rakentaminen kiertoilmaisuin on vaikeaa. Siksi sanonkin, että sanokaa niillä sanoin, millä asiat tulevat mieleenne, mutta hyvitelkää itseänne hyvillä ja hoitavilla sanoilla. Sanan sisältämä tunne pitää myös sisäistää, sillä jos vain analyyttisesti miettii sanoja, häviää tunne.

Ennen itkujen kieli opittiin isovanhemmilta, mutta nykyään itkijät käyttävät selvää suomen kieltä. Haasteita tuovat nykyaikaiset ilmiöt ja niiden sanoittaminen.

– Mietin, mikä olisi luonnollinen tapa puhua internetistä ja älypuhelimesta itkuvirressä, ja päädyin ilmaisuun näpeillä naputettava näyttö. Pitää jollain tapaa löytää sanat. Sanoin juuri yhdistyksemme sihteerille, että pitäisi tehdä itkuvirsisanasto nykyisistä sanoista ja ilmiöistä.

Itkut ovat arkipsykologiaa

Parhaimmillaan itku hoitaa ihmistä kokonaisvaltaisesti ja vapauttaa murheista.

– Ihminen saa olla vapaa, eikä sanoja tarvitse väännellä väkisin, jos ne eivät tule luonnostaan. Itku voi olla sykähdyttävän hoitava. Vain yksi sana saattaa aukaista uuden hetken elämässä. Vanha pääsee menemään, ja uutta tulee tilalle. Ihmisen kasvot kirkastuvat, silmät hymyilevät ja koko olemus vapautuu. Puhunkin hoitavista itkuista, sitä ne olivat ennen vanhaankin. Rituaali-itkut olivat kollektiivisia itkuja, joiden avulla koko yhteisö sai purkaa murheet.

Vaikka itkuja tehdään hyvin murheellisistakin asioista, tärkeää on, ettei tuskaa kiristetä kireämmälle. On löydettävä valo pimeyden keskeltä.

– Kiitoksen löytää, vaikka olisikin ollut vakava murhe takana. Jos tuskan saa muutettua siten, että se pulpahtaa kiitoksena ulos, muuttaa se koko mielialan. Tuskaa ei saa kiristää kireämmälle, vaan pitää löytää valo, joka ohjaa eteenpäin. Silloin ihminen vapautuu. Se on itkujen ydin. Itkut ovat sellaista arkipsykologiaa. Joskus tuntuu siltä, että ihmiset omalla ajattelullaan löytävät vastauksen kipeään kohtaan itsessään, ja se muuttaa koko ajattelun. Näin käy itkukursseillakin.

Pirkko tähdentää, ettei hän ole terapeutti tai psykologi. Tavan ohjata itkukursseja hän on löytänyt omasta elämänkokemuksestaan. Hänen tehtävänsä on olla tukena, kun ihmiset itse tekevät.

– Olen koulutukseltani sosionomi. Olen tehnyt sosiaalityötä, nuorisotyötä ja koulutustyötä. Urani olen tehnyt päiväkodin johtajana. Olen käynyt paljon kursseja, ja minut on koulutettu myös työnohjaajaksi. Näiden kaikkien kokemusten ja taitojen ansiosta olen löytänyt sen tavan, millä kohdata kursseilla ihmisiä. Pyrin olemaan tukija, ja ihmiset itse tekevät, sanoittavat ja puhuvat. Joissakin tilanteissa uskallan panna sormen siihen kohtaan, missä kipu on, ja autan ihmistä itseään nostamaan kivun pois.

Äänellä itkijät ry:n kotisivut: www.itkuvirsi.net
Helsingin työväenopisto järjestää itkukurssin 24.–25.3.2018. Ilmoittautuminen opiston internetsivuilla. Otavan opisto järjestää itkukurssin Mikkelissä 20.–22.4.2018.

Teksti ja kuva: Saara Kallio

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 7/17. Lue lehti täällä: https://www.lukusali.fi/reader/a7a3079e-b4c6-11e7-a21e-00155d64030a