Nuoret Uuden Valamon tukena

Olimme vaimoni kanssa hankkineet ensimmäisen automme ja lähdimme retkelle Itä-Suomeen pienen harjateltan kera. Uudesta Valamosta ei siihen aikaan 1970-luvun alussa juuri julkisuudessa puhuttu, mutta vanhempani olivat vierailleet luostarissa edellisenä kesänä ja suosittelivat, että siellä pitää ehdottomasti käydä.

Huoltoasemalla ei tiedetty luostarin sijaintia

Tiesimme, että Uusi Valamo sijaitsee Heinävedellä. Ajoimme siis pitäjän kirkonkylään ja kysyimme huoltoasemalta tietä luostariin. Siellä ei tiedetty. Onneksi kunta oli tehnyt matkailijoita varten monisteen paikallisista nähtävyyksistä. Siinä kerrottiin luostarin sijainti ja mainittiin myös, että siellä on leirintäalue.

Monisteen turvin osasimme ajaa kaukana kirkonkylästä sijaitsevaa luostaria kohti ja olimme juuri kääntymässä valtatieltä Papinniemen tielle, kun vastaamme tuli risteyksessä auto. Viittasin sitä pysähtymään, ruuvasimme autojen sivulasit auki. Kysyin, veikö tämä tie luostariin, ja kerroin, että kunnan jakaman monisteen mukaan siellä on leirintäalue.

Toisen auton kuljettaja vahvisti tien vievän luostariin, mutta leirintäalueelle hän naurahti: ei siellä sellaista ollut. Hän kertoi olevansa pastori Juhani Härkin ja pyysi viemään luostariin terveisiä, että hänen luvallaan saisimme pystyttää telttamme, mihin vain halusimme. Lisäksi hän lupasi, että saisimme lämmittää saunan peseytyäksemme.

Ajo omalla vastuulla

Ajoimme aika hyväkuntoista soratietä, ja jonkin ajan kuluttua kohtasimme koettelemuksen, jonka kaltaiseen en ole koskaan muulloin törmännyt.

Luostarin vaatimattomat puurakennukset näkyivät Juurikkasalmen toisella puolella, ja salmen yli johti puinen silta. Autoilijoita evästi liikennemerkki: Ajo sillalle omalla vastuulla.

Nuori ja säikky kun olin, otin kovan vauhdin, jotta ehtisimme toiselle rannalle sillan mahdollisesti romahtaessa. Ei se romahtanut, ja ajoimme onnellisesti luostarin pihaan.

Siihen aikaan luostarin ainoa kivirakennus oli entinen navetta. Se oli kuitenkin jo otettu matkailukäyttöön. Rakennuksessa oli viihtyisä pikku kahvila siinä, missä nyt on veljestön trapesa. Siellä meidät vastaanotti iloinen ryhmä teinipoikia. He pyörittivät pastori Härkinin johdolla monia luostarin maallisia rutiineja.

Arvelen törmänneeni myöhemmin ainakin kahteen silloin kuulemaani nimeen kirkollisessa yhteydessä. Meitä palveltiin ruhtinaallisesti, koska luostarissa ei tuona heinäkuisena iltana sattunut olemaan muita vierailijoita.

Saimme todellakin pystyttää teltan, minne ikinä halusimme. Valitsimme paikan kellotornin juuresta, jotta varmasti heräisimme kellojen soittoon varhaisaamun palvelukseen, jonka elämyksellisyydestä olimme kuulleet kerrottavan.

Pojat kestitsivät kahvilassa

Pojat kestitsivät meitä kahvilassa, ja ostin matkamuistoiksi kaksi pientä painettua ikonia, joiden taustapuolella on leima Valamon luostarin siunaus. Minulla on ne tietysti vieläkin.

Pihalla näimme pari vanhaa munkkia kävelemässä mustissa tamineissaan nahkasaappaat jalassa. Heistä ei todellakaan enää ollut apua arkirutiineissa.

Kuulimme pojilta, että veljestöön kuului nuorikin jäsen, mutta hän ei ollut nyt paikalla. Emme kohdanneet työkykyisiä aikuisia, enkä osaa sanoa, montako heitä oli veljestöön kuuluneen nuorukaisen, pastori Härkinin ja vierasmajaa hoitaneen Konevitsan Antin lisäksi. Tuskin monta.

Ilta alkoi jo hämärtää, ja pojat painuivat yöpuulle raskaan päivän jälkeen. He opastivat meidät entisessä navettarakennuksessa sijainneeseen saunaan.

Hyvin varustettu sauna se oli, siellä oli kylpyammekin. Ongelmana vain oli se, että liiterissä ei ollut ainuttakaan valmiiksi pilkottua puuta. Oli jo liian myöhä ruveta häiritsemään asukkaita puiden pilkkomisella. Keräilimme liiterin lattialta tikkuja polttopuiksi, mutta kovin kaksista löylyä emme saaneet aikaan.

Saimme toki kuitenkin peseydyttyä, ja sukelsimme makuupusseihimme.

Hyvin nukuimme

Aamulla heräsimme hyvin levänneinä kello yhdeksän.

– Näytitte niin matkan rasittamilta, että emme raaskinneet soittaa kelloja, sanoivat pojat.

Pääsimme toki kuitenkin päivällä osallistumaan palvelukseen, jonka suoritti isä Simforian yksin. Seuranamme oli kaksi valkopartaista munkkia, jotka istuivat kirkon takaosan penkillä. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta toinen osoitti useita kertoja ylöspäin ja sanoi minulle:

– Kyrie, venäläissyntyinen munkki osasi kansainvälisenkin kommunikaation.

Palveluksen jälkeen matkamme jatkui, ja jätimme kiitosten kera hyvästit pojille. Emme uskaltaneet kokeilla siltaa uudelleen, joten ajoimme valtatielle toista kautta. Luostarin hautausmaa jäi siis sillä kertaa näkemättä.

Tämän ensimmäisen kerran jälkeen olen vieraillut Uudessa Valamossa laskemattomia kertoja, ja hautausmaakin on toki tullut tutuksi.

Mutta ensimmäinen vierailu on erityisesti syöpynyt mieleeni muistona siitä, kuinka nuoret Juhani Härkinin johdolla turvasivat luostarin säilymistä ja arjen pyörimistä. Heidän panoksensa mahdollisti kriittisenä aikana osaltaan Uuden Valamon nousun tulevaan kukoistukseen.

Teksti: Juhana Häme Kuva: Leena Konosen albumi

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 4/21.

Artikkelia muokattu 2.8.2021 klo 10.58. Korjattu kuvatekstiin munkki Anthonyn nimi ja lisätty Päivi Tiaisen sukunimi.