Valkoisia sotilaita Tampereen ortodoksisen kirkon alttarilla 1918. Valloittajat hajottivat kirkon sisustusta.

4.5.2018

Ortodoksien vaiheita kevään 1918 vapaussodassa, vallankumouksessa tai sisällissodassa – näkökulmasta riippuen – on tutkittu vähän, eikä aiheesta löydy helposti tietoa kirkkokunnan historiasta kertovissa yleisteoksissakaan. Nyt kun tapahtumista on kulunut sata vuotta, on syytä tarkastella aihetta lähemmin.

Ortodokseilla oli sodassa kahdensuuntainen riski. Jos ateistisesta bolsevismista sytytysaineensa saanut punainen puoli voittaisi, tulisi kummallekin kansankirkolle ahtaat oltavat. Valkoiset taas saattaisivat niputtaa ortodoksista uskoa tunnustavat suomalaiset samaan joukkoon venäläisen sotaväen ja virkamiesten kanssa. Kummankin riskin toteutumisesta saatiin sodan aikana ja sen jälkeenkin maistiaisia.

Moskovan patriarkaattiin kuulunut Suomen ortodoksinen hiippakunta oli joutunut pahoihin vaikeuksiin jo silloin, kun bolsevikit nousivat Venäjällä valtaan uuden ajanlaskun mukaan 7.11.1917. Silloin katkesi hiippakunnan rahoitus vanhasta emämaasta. Venäjän valtionpankissa sijainnut hiippakunnan kultavaranto jäi sinne ja avustukset, joista tärkein oli Pyhän Synodin vuosiavustus, lopetettiin.

Rahahanat ehtyivät myös kotimaassa. Kapinaan nousseiden punaisten perustaman rinnakkaishallinnon kansanvaltuuskunta, joka toiminnaltaan vastasi laillisen hallinnon senaattia, ajoi kirkon ja valtion täydellistä eroa. Helmikuussa 1918 kansanvaltuuskunta kielsi keräämästä varoja tai maksuja kirkollisiin tarkoituksiin. Myös uskonnonopetus – niin ortodoksinen kuin luterilainen – oli tarkoitus kieltää, samoin pappien koulutus valtion kustannuksella.

Edellä mainittujen toimenpiteiden kautta punainen hallinto halusi suistaa porvarillisen yhteiskunnan vanhoilliseksi tukipylvääksi koetun luterilaisen kirkon asemastaan. Siinä sivussa olisi mennyt myös ortodoksinen kirkko.

Kahden puolen rintamalinjaa

Punaisten ja valkoisten rintama kulki sodan alkuvaiheessa suunnilleen linjaa Pori – Vilppula – Kuhmoinen – Mäntyharju – Antrea – Rautu. Rintamalinjan pohjoispuolella valtaa pitivät valkoiset ja eteläpuolella punaiset. Laatokan pohjoispuolinen Raja-Karjala, jossa huomattava osa väestöstä oli ortodokseja, jäi siis kauas valkoisen rintaman selustaan.

Etelän suuret asutuskeskukset Helsinki, Turku, Tampere ja Viipuri jäivät punaiselle puolelle. Näissä ja monissa muissa punaiseen Suomeen jääneillä paikkakunnilla – varuskuntapaikkakunnilla eritoten – oli Suomen ortodoksisen hiippakunnan toimintaa ja yleensä myös venäläinen sotilaskirkko.

Tilanne Raja-Karjalassa pysyi sodan aikana varsin rauhallisena. Monien pitäjien suojeluskunnissa oli mukana ortodoksisia vaikuttajia, ja puolen valinta oli usein tehty jo ennen sotaa. Suistamolla toimi vain suojeluskunta, mutta ainakin Impilahdella, Korpiselässä, Salmissa ja Soanlahdella sekä suojeluskunta että punakaarti. Suojeluskuntien perustaminen kävi varsin sukkelaan ja vain Salmissa ehdittiin perustaa punainen järjestyskaarti ennen suojeluskuntaa.

Raja-Karjalan pitäjien punakaarteihin liittyi ortodokseja hyvin vähän. Eniten liittyi Impilahdella, jossa noin 7 prosenttia kutsuntaikäisistä oli liittynyt punakaartiin. Salmissa luku oli 5 prosenttia ja muissa ortodoksiväestöltään merkittävissä pitäjissä tätäkin vähemmän.

Helmikuussa 1918 saatettiin vuoden 1878 asevelvollisuuslaki uudelleen voimaan ja maan laillinen hallitus alkoi järjestää sen nojalla kutsuntoja saadakseen joukkoihinsa lisää voimaa. Raja-Karjalassa jäi muuta Suomea enemmän nuoria miehiä pois kutsunnoista. Kyse ei niinkään ollut kapinahengestä, vaan hitaasta tiedonkulusta syrjäkyliin ja siitä, että Venäjän puolella saatettiin olla pitkiäkin aikoja työkeikoilla ilman tietoja siitä, mitä kotipuolessa tapahtuu.

Aamun Koitto valkoisten asialla

Vuonna 1896 perustettu ja sortovuosina lakkautettu ortodoksinen aikakauslehti Aamun Koitto alkoi ilmestyä uudelleen tammikuun alussa 1918 eli lähes välittömästi Suomen itsenäistyttyä. Ortodoksisessa kirkossa kävivät tuolloin valtataistelua kansallismielinen sekä venäläismielinen suuntaus, ja Aamun Koitto oli kansallismielisten puolella.

Lehteä toimitettiin Sortavalassa ja Joensuussa, jotka olivat kaukana rintamalinjalta ja sotatapahtumista ylipäänsä. Levikki oli aluksi hyvin vaatimaton, ensimmäisenä ilmestymisvuonna vain 700.

Lehden keskeinen sisältö liittyi tietysti uskontoon ja se vältti poliittisia kannanottoja. Sodan kuluessa lehti kuitenkin asemoitui puolustamaan valkoista Suomea eli laillista hallitusta. Lehti alkoi myös raportoida bolsevikkien uskonnonvastaisista toimista Venäjällä. Lehti jopa julisti poliittisen sosialismin kristinuskon viholliseksi. Hyvinvoinnin epätasaista jakautumista oli lehden mielestä syytä tasoittaa kristilliseen tapaan hyvän kautta väkivaltaa välttäen.

Kritiikitöntä ihailua voittajat eivät lehdeltä saaneet vaan sodan päätyttyä punaisten tappioon lehti tuomitsi valkoisten rankaisutoimet. Lehti myös rauhoitteli sodan hermostuttamia lukijoitaan vakuuttelemalla vain pienen osan luterilaisista pitävän ortodokseja venäläisyyden kannattajina eikä valkoisten voitto aiheuttaisi ortodokseille vaaraa. Olihan ortodokseja taistellutkin valkoisten riveissä venäläisiä ja punaisia vastaan.

Rintamalla vähän tappioita

Rintamalla kaatui nykytiedon valossa vain vähän ortodoksipitäjistä kotoisin olleita, joten ilmeisen harvoja ortodoksisia sankarivainajia päätyi tappiolistoille. Yksi syy tähän oli se, että Salmin ja Suojärven suojeluskuntia ei lähetetty rintamalle. Ne jätettiin varmistamaan kotipitäjien turvallisuutta, koska Venäjälle loikanneiden punaisten aikeista ja mahdollisesta paluusta ei ollut tietoa.

Ikäviä yksittäisiä surmatöitäkin tehtiin. Valkoiset ampuivat uskonnonopettaja Ivan (Johannes) Karhapään ”ryssän kätyrinä” ilmeisesti virheellisten johtopäätösten tai sitten hänen aiemman toimintansa takia. Karhapää oli toiminut innokkaasti venäläistämisen edistämiseksi ja ortodoksisuuden vahvistamiseksi. Häntä oli ankarasti arvosteltu uskonnon varjolla politikoinnista sekä riidan kylvämisestä luterilaisten ja ortodoksien välille.

Karhapäällä oli ilmeisesti aiemman toiminnan perusteella runsaastikin vihamiehiä, jolloin surma lienee todennäköisesti ollut kosto, johon sodan sekavat olosuhteet antoivat hyvän mahdollisuuden ja jopa tekosyyn.

Kansallisarkiston Suomen sotasurmat -tietokanta tuntee kymmenen punaisten surmaamaa luterilaista pappia ja ainakin yksi ortodoksinen pappi surmattiin sodan aikana. Kyyrölän seurakunnan esimiehen Zahari Zemljanitsinin surmaajista ei tosin ole edelleenkään varmaa tietoa.

Erään tiedon mukaan hän olisi vienyt ehtoollista haavoittuneille venäläissotilaille ja valkoisten suorittamassa tarkastuksessa hänen hallustaan olisi löytynyt venäjänkielinen kirje, joka olisi ollut raskauttava todiste. Jo 1960-luvulla sodan punaista ja valkoista terroria tutkinut professori Jaakko Paavolainen on kallistunut sille kannalle, että Zemljanitsinin olisivat surmanneet punakaartilaiset.

Dosentti Jyrki Loiman tietojen mukaan noin 15 prosenttia Tampereen seurakuntaan kuuluneista sai surmansa taisteluissa, jälkiselvittelyissä tai vankileireillä. Lisäksi esimerkiksi Kyyrölässä, Raudussa ja Terijoilla ortodoksista siviiliväestöä surmattiin taisteluiden ulkopuolella tai niiden jälkeen. Eli vaikka varsinaiset taistelutappiot jäivät ortodoksisten suomalaisten osalta ilmeisen vähäisiksi, niin jälkiselvittelyt vaativat runsaammin kuolonuhreja.

Teksti: Seppo Simola Kuva: Museokeskus Vapriikki

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 3/18. Lue juttu kokonaisuudessaan täältä

Kategoriat Ortodoksiviesti
Jaa juttu