”Luostariympäristössä maallikkona eläminen on upeaa.”

8.12.2017

Nimi: Ulla Niemelä
Ikä: 66 vuotta
Asuu: Heinävedellä
Ammatti: eläkkeellä, tekee ompelutöitä
talkootyönä Valamossa
Harrastukset: tilkkutyöt, ristisanatehtävät ja äänikirjojen kuuntelu

”Olen kotoisin Kiikoisista Satakunnasta. Viipurin läänin Pyhäjärveltä lähtöisin olevat karjalaiset evakot asutettiin aikoinaan Kiikoisissa samaan kylään. Siellä asuessa tuntui siltä, että nyt ollaan aidossa karjalaiskylässä. Olen kiertänyt melkein kaikki Satakunnan pitäjät. Viime vuonna muutin Valamon kupeeseen Ksenia-taloon. Matkassa oli mutkia. Minulle sanottiin, että Ksenia-taloihin on pitkät jonot. Menin heinäkuussa kirkkoon Konevitsan Jumalanäidin luokse ja pyysin apua, koska en oikein tiennyt mitä tehdä. Syyskuussa igumeni Sergei soitti ja sanoi, että Valamossa tarvitaan ompelijaa. Hän kysyi, olisinko vielä valmis muuttamaan Ksenia-taloon. Jos joku väittää, ettei ihmeitä tapahdu, niin sanon, että tapahtuupas.

Luostarissa tarvitaan ompelijaa ja on hienoa, että voin auttaa. Saan hyödyntää taitojani täällä runsain mitoin. Teen talkootyötä voimieni mukaan. Ensimmäisenä minulle tuotiin piispan matto kantattavaksi. Huollan kirkkotekstiilejä ja korjailen niitä. Lisäksi korjaan ja teen uusia veljestön vaatteita. Teen kaikkea mahdollista patalapusta flyygelinpeittoon ja kaikkea siltä väliltä. Haasteena on keksiä käytännöllisiä ja silti tyylikkäitä vaatteita erikokoisille ihmisille.

Ksenia-taloissa asuu paljon yksineläjiä. Monet käyvät auttamassa luostaria talkootöissä. Kaikki ovat luostarimyönteisiä. Meillä on pieni rantasauna ja kota pihalla, ja järvi on tuossa vieressä. Minulla on ihanat naapurit ja rakastan olla täällä. Näen kaiken kauniina ja hienona, mutta jos jotain vikaa hakee, niin on sanottava, että olemme kaukana kaikesta. Jos tulee terveysongelmia, sairaalaan on matkaa. Täytyy luottaa, että kaikki järjestyy. Tähän saakka on järjestynyt.

Luostariympäristössä maallikkona eläminen on upeaa. Minulla ei ollut luostarielämästä mitään ruusunpunaisia kuvitelmia, vaan realiteetit olivat hyvin tiedossa. Minulla oli tietoa luostarielämästä, sillä tyttäreni on viitankantajanunnana Lintulassa. Olen aika kova puhumaan. Siinä on kilvoittelun paikka, että pitäisin välillä suuta soukemmalla. Jumalanpalveluksissa käyn viikonloppuisin. Nautin suunnattomasti kävellessäni kirkkoon ensin koivukujaa ja sitten kuusikujaa pitkin. Askellusta tahdittavat kirkonkellot.

Kävin Valamossa ensimmäisen kerran vuonna 1975. Oli kesä ja vanhassa kirkossa oli palvelus menossa. Jähmetyin. Epäröin, voinko mennä sisälle. Muistan sen, että suitsutettiin ja valo tulvi kirkon ikkunoista sisään. Se laulu ja tuoksu! Siitä meni vielä kaksikymmentä vuotta, ennen kuin liityin ortodoksiseen kirkkoon. Tytär opiskeli Kreetalla ikonimaalariksi luostarissa ja hänelle tuli sellainen tunne, että hän haluaa luostariin. Tyttären myötä minäkin päädyin ortodoksiseen kirkkoon.

Lähtöni tänne herätti kummastelua. Kun ihmettelevät ystäväni tulevat käymään Valamossa, he sanovat: No nyt me ymmärrämme. Monella on elämä siinä mallissa, että jotain tarvitsisi tehdä, mutta uskallus ei riitä. Olen kuullut, että tarinani on innostanut muitakin elämänmuutokseen. Pitää uskoa siihen, että elämä kantaa. Täällä on ihana välittömyys. Elämä on yhtä juhlaa, koska melkein aina on jonkun pyhän juhlat menossa. Kirkollisia juhlapäiviä riittää, ja täällä niitä juhlitaan ihan eri tavalla kuin muualla. Ystäväni Eurajoelta sanoi luulleensa, että täällä mennään selkä kyyryssä mustissa vaatteissa. Nauroin hänelle, että täällä ei synkistellä, vaan päällimmäisenä on ilo.”

Teksti ja kuva: Saara Kallio

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 8/17. Lue lehti: https://www.lukusali.fi/index.html?p=Ortodoksiviesti&i=67d6cd80-dbe0-11e7-b8f2-00155d64030a

Kategoriat Ortodoksiviesti
Jaa juttu