24.8.2017

Tuttu naispappi kummasteli, kuinka voin olla ortodoksi. Miten vapautta rakastava taiteilijasielu voi viihtyä niin vanhoillisessa kirkossa?

Vastasin, että elämän baletissa villeimmät piruetit pyörähdetään perinteen vankalta kalliopohjalta. Suosta ei pitkälle ponnisteta. Vahva traditio lisää vapautta eikä rajoita sitä.

Ortodoksina suhtaudun kirkon traditioon kuin protestantti Raamattuun. Hän voi vierastaa tiettyjä Raamatun kohtia vaatimatta silti, että ne täytyy poistaa tai muuttaa hänen makunsa mukaisiksi. Luterilaiselle uskon ohjenuora on Raamattu, ortodoksille Hengen johtama kirkko. Kumpikaan niistä ei ole Jumala, mutta kumpaakin pidetään pyhänä.

Ortodoksit eivät tarvitse Uskontojen uhrien tuki -yhdistyksen apua. Seurakunnassa kunnioitetaan yksilöllisyyttä; neuvoja annetaan vain, jos niitä pyydetään. Kukin saa vapaasti toimia Kristuksen ruumiin jäsenenä tehtävässä, joka hänelle parhaiten sopii. Opettakoon se, jolla on opettamisen lahja; se laulakoon, jolla on laulun lahja.

Saan voimaa elää ihmisiksi paitsi kirkosta myös Valamon luostarista. Kerran saavuin sinne kaoottisessa mielentilassa. Luostarin rauhaa henkivässä ympäristössä tunsin itseni niin vieraaksi, että mieleni teki paeta. Silloin eteeni vaelsi kirkon ovesta ristisaatto.

Kulkeuduin ristisaaton mukana vedenpyhitykseen. Kun rituaali oli toimitettu, igumeeni pyysi minua kantamaan kirkkoon ämpärit, jotka olivat täynnä pyhitettyä vettä. Kipusin ämpärit kourassa kuusikujan mäkeä ylös. Rauhattomuuteni muuttui iloksi: pystyn minä sentään ämpäreitä kantamaan, minulla on tehtävä!

Jumalanpalveluksissa nousee esiin ikiaikaisia lauseita juuri sen hetken tarpeeseen. Tyttäreni Aasian-matkan aikana en saanut häneen viikkoon yhteyttä, vaikka oli sovittu, että hän lähettää päivittäin elonmerkin. Seisoessani Uspenskin katedraalin ehtoopalveluksessa kuulin selvemmin kuin koskaan sanat ”Antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan, haltuun.” Aamulla tytär soitti ja kertoi samoilleensa seudulla, jonne matkapuhelinverkko ei ulotu.

Asuin jonkin aikaa Istanbulissa. Hagia Sofiassa näki haalistuneita Bysantin aikaisia Pyhän Viisauden kirkon freskoja, jotka muistuttivat kaupungin kristillisestä menneisyydestä. Kirkon holvien alla tunsi itsensä metsäläiseksi. Kun sivistyksen rintamailla rakennettiin loistokkaita temppeleitä Jumalan kunniaksi, suomalaiset asuivat turvekattoisissa tölleissä ja anoivat Ahdilta ahvenia ateriakseen.

Sittemmin sekä itäinen että läntinen kristinusko ovat jättäneet suomalaiseen kulttuurin vahvat jälkensä. Vailla kirkkoja kotikaupunkini Helsinki olisi henkisesti autio. Kiitos Jumalalle ja menneille polville lukuisista tänne pystytetyistä kirkoista. Ortodoksisista kirkoista vanhimpana kaupunkia kaunistaa 190 vuotta sitten käyttöön vihitty Carl Ludvig Engelin suunnittelema Pyhän Kolminaisuuden kirkko. Se seisoo Bysantin perinteen lujalla kalliopohjalla.

Torsti Lehtinen

Kuva: Miro Järnefelt

Kirjoittaja on kirjailija, joka on julkaissut kolmisenkymmentä teosta: romaaneja, runo- ja aforismikokoelmia, näytelmiä, esseitä ja filosofisia teoksia. Lisäksi hän on osallistunut noin 80 kokoomateoksen tuottamiseen toimittajana tai kirjoittajana ja suomentanut kymmenkunta teosta kolmesta eri kielestä. Kirjailijantyönsä ohessa hän on toiminut filosofian ja luovan kirjoittamisen opettajana muun muassa Turun ja Tampereen yliopistoissa, Teatterikorkeakoulussa ja Valamon opistossa, jota hän 190-vuotisjuhlaa viettävän ortodoksisen seurakunnan jäsenenä pitää lempityöpaikkanaan.

Jaa juttu