Pyhä punainen

Punainen on voimallinen väri. Se on leimunnut tunteitamme olemassaolomme aamuhämäristä lähtien ilmentäen niin rakkautta kuin vihaakin. Laittaessamme punaisen sydänmeemin viestin perään vinkkaamme lämpimiin ajatuksiimme ja kun suutumme, näemme silloinkin punaista.

Veren värinä punainen liittyy myös elämän ja kuoleman väliseen taisteluun.

Jo muinaiset neandertalit ripottelivat punaväriä vainajiensa ylle toivoen sen tuovan heidät takaisin elämään.

Ortodoksisessa pääsiäisen vietossa punainen yhdistyy vahvasti kuoleman voittamisen symboliikkaan.

Historiapaletin lumopunaiset

Vuosisatojen saatossa kivikauden ihmisen käyttämä ruskeanpunerva rautaoksidipitoinen savimaa on vaihtunut lukuisten toinen toistaan loistavimpien punaisten kirjoon.

Ennen synteettisten ja teollisesti valmistettujen värien ilotulitusta useimmat niistä olivat kuitenkin vaikean saatavuutensa sekä kalleutensa takia ylellisyyttä, joka kuului vain harvoille ja valituille. Esimerkiksi myyttinen purppura oli yksin kuninkaallisten, korkea-arvoisen papiston ynnä muun vallasväen etuoikeus. Bysantin valtakunnassa sillä värjättyjä vaatteita saivat kantaa ainoastaan keisarillisen hovin jäsenet.

Himoittua violetinpunaista oli alettu tuottaa Foinikiassa nykyisen Libanonin alueella 1500-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Sitä saatiin pienten merikotiloiden pienen pienistä imusolmukkeista, joita tarvittiin yhden hädin tuskin päähuivin kokoisen kangaskaistaleen värjäämiseen noin kymmenen tuhatta kappaletta.

Voi vain kuvitella, kuinka monta murskattua näkinkenkää vaadittiin bysanttilaiskeisari Justinianuksen ja keisarinna Theodoran upeisiin, maata laahaaviin purppuraviittoihin.

Toinen ruhtinaallista ylhäisyyttä korostava punainen oli karmiini.

Atsteekki- ja inkahallitsijoiden tavaramerkki saapui Euroopan markkinoille Etelä- ja Väli-Amerikkaa valloittaneiden espanjalaisten konkistadorien ja kauppiaiden saaliina ja maksoi maltaita.

Kuivatuista kokenillikirvoista jauhettu vadelmaan vivahtava säihkyvä viininpuna suorastaan villitsi koreilunhaluiset hienohelmat varsinkin, kun jätettiin kertomatta, että ihana väri oli saatu hyönteisistä.

Karmiinilla värjättiin paitsi varakkaiden juhla- ja tanssiaispukuja, myös muun muassa brittiläisrykmenttien asetakit ja hevosten satulakankaat. Nykyään ehtaa karmiinia löytyy kuuluisien muotihuoneiden luomuksista, huulipunista – ja katkerojuoma Camparista.

Tulivuoren poikanen

Siinä missä toiset punaiset kävivät ennen vanhaan kukkarolle, toiset veivät terveyden ja jopa tappoivat.

Sinooperi, kaikista punaisista helakoin ja hehkuvin, on kotoisin vulkaanisilta seuduilta, tulivuorien ympäristöistä. Sen varhainen valmistusmenetelmä, joka tunnettiin ainakin jo 300-luvun Kiinassa, ei sekään ollut mikään vaisu prosessi.

Siinä rikki ja elohopea suljettiin tiukasti yhteen ja samaan saviruukkuun, työnnettiin tulisten hiilien päälle uuniin tai maakuoppaan ja annettiin kuumentua palavan kuumaksi. Sitten pam! Rikki syttyi räjähdysmäisesti, ja ruukun sirpaleiden keskelle jäi jauhamista vaille valmis sinooperinokare.

Luostareiden, keskiajan sivistyksen kehtojen, ylläpitämä kirjataide suosi sinooperia miniatyyreissään ja ornamenteissaan. Sääli vain, että hengellisiä ja henkeviä käsikirjoitustekstejä kehystävien uskomattoman taidokkaiden kuvitusten heleän punan taustalla oli kammottavia kuolemia.

Euroopassa käytetyn sinooperin raaka-ainetta kaivettiin etupäässä Almadenin kaivoksista Espanjasta. Työhön tuomittiin rikollisia. Rikin ja elohopean imeytyessä hengityksen ja ihon kautta verenkiertoon poloinen vanki kesti hengissä tuskin kahta vuotta.

Punaisen ja kullan kulttuuri

Venäjällä vuonna 1866 syntyneen maalarin, ekspressionistin ja abstraktin taiteen ensimmäisen mestarin Wassily Kandinskyn mukaan sinooperissa on terävyyden tunne, kuin hehkuva teräs. Voin hyvin kuvitella, että tulenpunainen vetosi hänen slaavilaiseen minäänsä.

Tutkimusten mukaan suomalaisten lempiväri on sininen. Paitsi, että se kuvastaa maallemme niin ominaisia järvensilmiä, sinisen syvyyspsykologinen viesti sielun rauhasta ja vapaudesta sopii meille.

Väri, joka taas nousee intuitiivisesti mieleen itäistä naapuria ajatellessa, on punainen. Kiihkeän tunteen kirkkaanpunainen, joka tempaa mukaansa kuin ripaska.

Mielikuva ei suinkaan johdu neuvostoajan lipuista, vaan samovaarin ympärillä höyryävistä teekupeista, plyysiverhoilluista huonekalusta, brokadiverhoista, sarafaaneista, kirjailluista paidoista, pääliinoista ja maatuskanukeista. Ja ennen muuta kirkoista ja niiden pyhäinkuvista, kuten Pyhän Georgios Voittajan punataustainen ikoni, jota kulta päärmää kuin taivaallinen siunaus.

Punainen istuu varmasti hyvin venäläiseen temperamenttiin, mutta romanttisesti nähtynä sen suosioon vaikuttanevat myös luonnonolosuhteet ja sää. Talvisin pakkanen paukkuu, aroja pyyhkii tuuli ja lumimyräkkä. Kun ihminen astuu tuiskusta ja tuiverruksesta punaisen ja kullan lämpimään, se on pesä.

Pääsiäismunan mysteeri

Kerrotaan, että Maria Magdalena, osallistuessaan keisari Tiberiuksen illallisille joskus vuosien 14–37 tienoilla, kertoi isännälleen Jeesuksen ylösnousemuksesta.

Tiberius ei juttua ostanut. Hah, hah, ja tämä tässä muuttuu punaiseksi – keisari hohotti ja tökkäsi sormellaan lautasellaan kellottavaa kananmunaa. Ja ihmeiden ihme, samassa silmänräpäyksessä, hämmästyneiden illallisvieraiden katseiden edessä, muna värjäytyi kuin värjäytyikin kirkkaan punaiseksi.

Totta tai ei, sillä ei ole väliä. Tarinat ovat tiedon makea kuori.

Munan vertauskuvallinen merkitys on ikivanha, ja punainen väri muistuttaa Kristuksen puolestamme ristillä antamasta uhrista.

Kun Raamatun kuvaama ristiinnaulitseminen tapahtui, Palestiinassa oli kevät. Vastasyntyneet lampaankaritsat kipittivät mäkättäen emojensa perässä, ilma oli lämmin muttei vielä tukahduttavan kuuma. Jerusalemin ympäristön kukkuloita peittivät mattoina punaiset vuokot ja unikot.

Israelissa asuessani ajattelin, että ne ovat kuin Jumalan pojan veren pisaroita. Jokaisena elämän keväänä. Iankaikkisesta iankaikkiseen. Meidän pelastuksemme tähden.

Teksti ja kuva: Riikka Juvonen

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 3/19.