Rovasti Petri Korhosen opetuspuhe liturgiassa 11.10. – ”Jumalan armo kuluu kaikille”

Rovasti Petri Korhosen opetuspuhe liturgiassa Uspenskin katedraalissa 11.10:

 

Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus Kristus esittää meille vertauksen kylväjästä. Kylväjä kylvää siemeniä, osa niistä putoaa tienvarteen, osa kalliolle osa ohdakkeiseen maahan ja osa hyvään kuohkeaa ja hedelmälliseen maahan. Tällä kertaa Jeesus selittää opetuslapsille mitä vertaus tarkoittaa, kun he sitä Häneltä kysyvät.

Vertauksen kylväjä on Kristus itse. Kristus kylvää siemeniä kaikkialle. Pyhän Johannes Krysostomoksen mukaan tämä osoittaa, että Kristus ei tee eroa ihmisten välillä. Jumalan armo kuluu kaikille. Pyhän Johannes jatkaa, että onkin kysymys siitä, miten tuo armo otetaan vastaan, millaisen maaperän se meissä tavoittaa ja millaiset edellytykset sillä on kasvaa ja tuottaa satoa. Kukaan meistä ei kuitenkaan ole yksin tienvarsi, kallio, tai ohdakkeinen maa, eikä myöskään kuohkeaksi kynnetty pelto. Paremminkin meissä ja meidän sydämessämme ovat nuo kaikki maaperät elämämme erilaisissa hetkissä ja tilanteissa. Me saatamme olla kuin kallio johon siemen putoaa eikä juurru, koska vaikka aluksi innostumme ja meidät valtaa hengen palo, meiltä puuttuu kärsivällisyys ja kun vaikeudet sitten alkavat ja innostus laantuu, siemen kuihtuu koska siitä versoneet juuret eivät ole yltäneet riittävän syvälle. Tai sitten olemme ohdakkeiden vallassa, kun vaikkapa taloudelliset tai muut huolet ja pelot vaivaavat meitä, ja vievät luottamuksemme ja uskomme elämään ja johdatukseen. Joskus olemme tuo tienvarren kova ja tallattu piennar. Sydämemme on elämän kolhuista sulkeutunut, kovettunut ja välinpitämätön. Ja toisinaan maaperämme on altis ja kuohkea niin että siemen juurtuu ja kasvaa ja tuottaa hedelmää.

Jos siis kylvö on tehty ja siemen meissä, kutsuu hengellinen elämä meitä työhön. On tartuttava peräsimeen, sillä, elämän merellä laineet keinuttavat emmekä me voi hallita sen tuulia. Ennemmin tai myöhemmin alun onni kääntyy murheen hetkiksi, hengellinen kuiva kausi koittaa ja yhtäkkiä Jumala on etäällä ja poissa. Luottamus elämään on koetteilla tai katoaa kokonaan, tai sitten annamme periksi koska emme jaksa ja koska on niin paljon muuta. Maailma ympärillämme näyttää pahalta ja emme jaksa uskoa ihmiseen, emme siihen, että asioiden takana olisi merkityksiä kaitselmuksesta ja johdatuksesta puhumattakaan. Etsimme ehkä hurmioittavia hengellisiä kokemuksia, tai syvää kestävää rauhaa, joka kuitenkin kerta toisensa jälkeen karkaa käsistämme. Arki puuduttaa ja ei tunnu tarjoavan mitään. Maailma lupaa ja antaa meille nopeaa tyydytystä tylsyyteemme ja viihde turruttaa meidät ja syöksee itsensä pakenemisen loputtomaan kierteeseen. Mieliteot uhkaavat orjuuttaa meidät ja jatkuva itsensä parantelu ja toinen toistaan seuraavat tavoitteet syövät voimamme ja ajavat meidät loppuun.

Idän kirkon isät, pyhän Johannes Krysostomoksen ohella, korostavat ihmisen vapaan tahdon merkitystä. Heidän mukaansa ihmisen lankeemus ei tuota perisynnin tahraa, jonka edessä ihminen olisi voimaton, vaan vapaan tahtonsa ansiosta ihmisellä on synnin suhteen aktiivinen rooli. Näin vertauksen kylvetty maa kuvaa paitsi langenneen todellisuuden erilaisia olosuhteita myös sen, että meidän on vapaan tahtomme ja Jumalan armon avulla mahdollista muokata niitä, muuttaa hedelmätön hedelmälliseksi. Tämä on samalla Ortodoksisen kirkon valoisan, myönteisen ja progressiivisen ihmiskuvan perusta. Ihminen on kutsuttu kirkastumaan ja kirkastamaan, pyhittymään ja pyhittämään.

Kilvoittelu on oman sydämemme jatkuvaa viljelyä ja varjelua. Kun kylväjä kylvää ja siemen itää, on siitä sadonkorjuuseen pitkä aika. Hengellinen elämä vertautuu viljelijän pitkäjänteiseen työhön. Mikään ajassamme ei tahdo kannusta kärsivällisyyteen. Kuitenkin juuri kärsivällisyys on keskeistä hengellisessä elämässä. Jos kortta katsoo kaiken aikaa ei kasvua huomaa, eikä sitä voi kiirehtiä.  Maaperää täytyy hoitaa aktiivisesti niin suojasäällä, kaatosateen iskiessä kuin aurinkoisenakin päivänä. Olosuhteet muuttuvat eivätkä kysy meiltä aina lupaa.

Kirkko tarjoaa meille välineet, jotta voimme pitää maaperämme kunnossa. Osallistuminen kirkon sakramentaaliseen elämään ja jumalanpalveluksiin, paaston ajat, keskustelut rippi-isän kanssa ja lähimmäisen palveleminen ovat kaikki avuksi työssämme. Ja ennen kaikkea me tarvitsemme aikaa, nöyryyttä ja kärsivällisyyttä, sillä sarka, jota kynnämme, on elämämme mittainen.

Lopuksi Pyhä Johannes korostaa, ettei Jumala vaadi meiltä kaikilta samansuuruista satoa vaan voimiemme ja mahdollisuuksiemme mukaisen. Jokaisen elämäntilanne ja ympäristö on erilainen. On eroa siinä, kilvoitteleeko luostarissa vai maailmassa, onko perheellinen, yksinäinen ja millaista työtä tekee. Siksi ei pidä turhaan katsella sivuille ja langeta vertailemaan omaa ja toisten hengellistä elämää, vaan pitää katse tiukasti omassa sydämessään ja kilvoitella niillä voimilla ja niillä mahdollisuuksilla, jotka itse kullakin on. Ja kuten Pyhä Johannes pääsiäissaarnassaan muistuttaa, lopulta kaikki ovat kutsutut Herramme iloon, niin ensimmäiset kuin viimeisetkin, niin ensimmäisestä päivästä paastonneet kuin nekin, jotka eivät paastonneet, sillä Herran armo on suuri.

Tänään kirkkomme muistelee myös Nikean seitsemännen ekumeenisen kirkolliskokouksen pyhiä isiä. Vuonna 787 kokoontunut kirkolliskokous oli kutsuttu ikonoklasmia, kuvainraaston heresiaa vastaan. Bysantin valtakunnassa riita ikonien kunnioittamisesta sai alkunsa Bysantin keisari Leo III.n aikana vuonna 726 kun hän kielsi ikonien käytön ja maalaamisen. Kuvariidan juuret lienevät olleet valtakunnan itäisissä osissa ja vetosivat niihin, jotka näkivät Vanhan testamentin kuvakiellon edelleen pätevän. 787 pidetty kirkolliskokous kuitenkin tuomitsi kuvainraaston harhaoppina. Keskeisenä perusteena oli Kristuksen inkarnaatio, Jumalan pojan lihaksi tuleminen. Johannes Damaskolaisen opetus, että koska Kristus syntyi ihmiseksi ja siksi myös kuvattavaksi antoi oikeutuksen ikonien maalamiselle. Ikonoklasmin toinen aalto puhkesi kuitenkin Leo V:n hallintokaudella ja päättyi lopullisesti vasta vuonna 843. Lopullista voittoa ikonoklasmista kirkkomme juhlii Suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina eli Ortodoksisuuden sunnuntaina.

Aamen