Anniina Tarasova: ”Kirkolla on kohottava vaikutus ihmiseen”

Anniina Tarasova istuu Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirjaston ison pöydän ääressä Liisankadulla, ja on kuin kotonaan. Se ei ole ihme, sillä Kruununhaka on hänen kotiseutuaan. Tarasova asui pitkään Kruununhaassa, mutta tätä nykyä hän asuu perheineen Etu-Töölössä. Elämänsä aikana hän on ehtinyt asua myös Pietarissa ja Turussa.

Turussa Tarasova opiskeli sosiologiaa Turun yliopistossa. Hän opiskeli myös kauppatieteitä Aalto-yliopistossa.  Pietariin hän lähti ensin opiskelemaan ja myöhemmin työharjoitteluun. Anniina Tarasovan urapolku on varsin mielenkiintoinen. Hän teki joitakin vuosia töitä kasvuyritysjohtajana, ennen kuin ryhtyi päätoimiseksi kirjailijaksi.

Elämässään Tarasova on tehnyt isoja muutoksia, jotka saattavat vaikuttaa ulkopuolisista käsittämättömiltä. Kun Tarasova lähti ensimmäisen kerran Pietariin vuonna 2010, vuoden 2008 finanssikriisistä oli kulunut vain hetki, ja hän oli juuri napannut itselleen vakityön.

– Sitten irtisanouduin ja lähdinkin Pietariin työharjoitteluun. Järjettömiltä tuntuvista jutuista voi kuitenkin seurata jotain odottamatonta hyvää.

Tarasovalla on vinkkejä elämänmuutoksesta. Hänen mukaansa riski päätyä muutoksen myötä katuojaan on Suomessa onneksi pieni.

– Jos on käytännönläheinen ihminen, kannattaa miettiä elämänmuutosta sillä tavalla, mitkä ovat pahimmat muutokseen liittyvät riskit. Mierontie ja häpeä usein estävät muutoksen. Jos on murehtijatyyppiä, kannattaa miettiä, voisiko tuleva onni olla suurempi kuin pelot.

Unelmaa jahtaamassa

Pietarilla on osuutensa siinä, että Tarasovasta tuli kirjailija. Suurkaupungin vilkas elämä ja kulttuuri ruokkivat hänen mielikuvitustaan niin, että tekstiä alkoi tulvia. Hänelle on tärkeää, että kirjoissa on paikka, jota on kuvattu rakkaudella ja pieteetillä. Siksi Tarasova halusi, että Pietari on selvästi läsnä hänen kirjoissaan.

Matka kirjailijaksi ei ollut helppo. Ensimmäistä romaaniaan Tarasova kirjoitti seitsemän vuotta. Hän antoi itselleen kymmenen vuotta aikaa työstää käsikirjoitusta. Hän päätti, että jos hän ei kymmenessä vuodessa opi kirjoittamaan hyvää kirjaa, on aika miettiä jotain muuta. Välillä usko oli hilkulla loppua, mutta silloin auttoi, että hän muisti itsensä kanssa tekemänsä sopimuksen.

Tarasova ei muistele mielellään aikaa, jolloin kävi päivätöissä ja kirjoitti kaiken liikenevän vapaa-aikansa.

– Se oli kestämätön yhdistelmä. Jatkan täysipäiväisenä kirjailijana niin kauan kuin rahat riittävät.

Tarasovan ystävän poismeno antoi loppusysäyksen siirtyä täysipäiväiseksi kirjoittajaksi. Hän oivalsi, että pitää rohkaistua tekemään asioita riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat.

– Hyvän ystävän kuolema sai minut ymmärtämään, että pitää uskaltaa tehdä muiden silmissä hurjiltakin vaikuttavia asioita. Ymmärsin, etten pysty saavuttamaan unelmaani kirjoittamisesta, jos käyn päivätöissä.

Ratkaisu kannatti. Irtisanouduttuaan Tarasova allekirjoitti kustannussopimuksen esikoisteoksestaan, jonka nimi on Venäläiset tilikirjani. Kakkososa Kuoleman kulissit ilmestyi viime vuonna, ja sarjalle on luvassa vielä kolmaskin osa. Kirjoissa seurataan reipasotteisen Reija Wrenin seikkailuja Venäjällä mysteeriromaanien hengessä.

Tarasovan kirjoissa ei mässäillä kauheuksilla ja verellä, vaan hän kokee luontevaksi kirjoittaa nimenomaan mysteeriromaaneja. Hänen teoksissaan on vaikutteita chick litistä ja dekkareista.

– Käsittelen mysteerejä huumorin ja viihteellisyyden keinoin. Kirjoittamisessa hauskinta ja joskus kauheintakin on, kun pääsen pidäkkeettömän kirjoittamisen tilaan.

Juuret Hämeessä ja Pietarissa

Paitsi opintojen ja työn myötä, Pietari on tuttu Tarasovalle myös hänen sukutaustansa vuoksi. Suvun juuret isän puolelta ovat kaupungissa. Tarasovan isoisä on vanhempineen aikoinaan paennut Venäjän vallankumousta Suomeen.

– Isoisän äidillä ja hänen perheellään oli huonekalutehdas Pietarissa, Tarasovin huonekalutehdas. Siitä tulee kirjailijanimenikin. Oikeasti sukunimeni on Tchernych.

Tarasovan isän äiti on Karjalasta, josta hän joutui nuorena pakenemaan Suomeen. Anniinan äidinpuoleinen suku taas on Hämeestä. Venäläinen kulttuuri ja ortodoksisuus olivat vahvasti mukana Anniina Tarasovan elämässä jo lapsuudesta alkaen. Venäjää hän ei puhu kotikielenään. Hänen isälleen puhuttiin vielä venäjää, mutta Anniinalle kieli ei siirtynyt.

– Olen joutunut opettelemaan kielen kantapään kautta. Venäläisiltä suomalaiset voisivat mielestäni oppia, että aina on syytä juhlaan. Kaikkea mitättömältäkin tuntuvaa onnistumista pitäisi juhlia.

Tarasovan mukaan traditiot ja kohokohdat piristävät normaalia arkea. Molemmista kulttuureista löytyy synkkyyttä ja melankoliaa, joten niiden vastapainoksi pitää löytyä myös iloa.

Kirkossa voi pohtia

Ortodoksisuus on aina ollut tärkeää Tarasovan identiteetin ja perhehistorian kannalta. Hänen isovanhempansa olivat tiiviisti mukana kirkon ja seurakunnan toiminnassa. Tarasovalle merkitsee paljon, että hänen kaksi lastaan on kastettu ortodokseiksi.

– Heillä on mieheni sukunimi ja minun uskontoni.

Tarasova kiittelee Helsingin ortodoksista seurakuntaa siitä, että se ottaa huomioon seurakuntalaisia erilaisin tavoin. Hänen nelivuotiaalle lapselleen tuli viime vuonna kutsu neljävuotiaiden synttärijuhliin seurakuntasalille.

– Se oli ihana yllätys.

Tarasovalle kirkko on ennen kaikkea rauhoittumisen paikka, jossa voi pohtia ja mietiskellä asioita. Se luo tervetullutta vastapainoa elämän kiireille.

– Työelämä oli kasvuyrityksessä hyvin hektistä. Vaikka kirjoitan nyt yksin kotona tai työhuoneella, kirkko tarjoaa silti paikan pohtimiselle ja mietiskelylle. Se on mielestäni kirkon tärkein tehtävä. Lisäksi kirkolla on myös kohottava vaikutus ihmiseen.

Kirjailijan kaunein muisto ortodoksisuudesta on pääsiäisyön jumalanpalvelus.

– Ehkä on kliseistä sanoa, että se on kaunein muistoni, mutta onhan se hieno hetki, kun tuohukset sytytetään pimeydessä ja valo leviää kaikkialle. Pääsiäisen vietto myös Pietarissa oli upeaa, siinä tuli vahva yhtenäisyyden tunne.

Monien muiden tavoin Tarasovan perhe ei päässyt koronavuonna rajoitusten vuoksi liiemmälti osallistumaan seurakunnan toimintaan. Silti viime vuosi tarjoili kauniitakin muistoja kirkosta.

– Minusta tuli jälleen kummi viime vuonna, ja saimme pitää pienen kastetilaisuuden Pyhän Kolminaisuuden kirkossa. Minulla on ilokseni useita kummilapsia.

Teksti ja kuva: Saara Kallio

Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestissä 1/21.