12.6.2018

Talvi-illan hämärä. Vigilian loputtua tuohukset valaisevat pyhien kasvoja ja kivisiä seiniä.

Keväinen aamu. Valo lankeaa korkealta. Suitsukepihkan savu tanssii auringossa.

Heinäkuun helle. Liekkikupolit palavat. Punainen tiili hehkuu Helsingin yllä.

Syyskuussa sade piiskaa sataman veden harmaaksi. Ylhäällä kukkulalla lauletaan Jumalan kunniaksi.

Mereltä usvan seasta, laivojen torvet huhuilevat toisilleen. Katedraalin kellot soivat. Satama on lähellä.

Myrsky raivoaa. Se kiertää kallion laen linnoitusta ja ärjyy. Sisällä palaa tuohus. Sen liekki on suora.

Rinteen portaat jäässä, mutta ylös ei ole helpompaa tietä. Vain kiertotie.

Pääsiäisyönä viima puhaltaa kynttilät sammuksiin. Mutta täällä saa tulta pyytämättäkin.

Kirkkosaliin pääsee vain kiipeämällä. Lähestyi mistä suunnasta hyvänsä. Alas kaupunkiin pääsee nopeammin. Symboliikka lie selvä?

Katedraalin siluetti leikkaa pohjoisrannan taivaan. Kuu on kiinnittynyt ristin juureen.

Kirkkosali on talvella kylmä. Jumalanäidin kasvot tuohusten kuumuudessa.

Kirkko, katedraali, pyhäkkö, temppeli. Kaupungin näkymättömät rajat on piirretty viileään kiveen.

Hiljaisuus on heti kynnyksen takana. Se elää täällä, katselee turisteja hymyssä suin.

Vuosia on kulunut, kirkkoväen kasvot ovat vaihtuneet, vanhentuneet, osa on nukkunut pois. Iloitsen jokaisesta jälleennäkemisestä.

Pääskysen kirskahdus ja lento korkealla, kaukana katedraalin yllä.

 

Kirjoittaja on ammatiltaan näyttelijä ja kirjoittaja.

 

Kuva: Mirva Brola

Jaa juttu