”Ajan ja ikuisuuden risteyksessä” – rovasti Petri Korhosen opetuspuhe vigiliassa

Olemme tänään kokoontuneet tänne Uspenskin katedraaliin yhteiseen rukoukseen. Olemme astuneet lyhyeksi hetkeksi pois maailmasta näiden vuosisataisten rukousta ja pyhyyttä hengittävien seinien suojaan, pois maailman murheista ja huolista hakemaan rauhaa ja lohdutusta tai kenties kiittämään kaikesta siitä hyvästä mitä Jumala on meidän elämäämme lahjoittanut. Nämä seinät ovat nähneet sukupolvien tulevan ja menevän, ja niihin on kuvastunut yli puolitoista vuosisataa maamme historiaa ja sen vaiheita.

Viime vuosina, erityisesti maailmaa ravistelleen koronapandemian jälkeen kirkon jumalanpalveluksiin on alkanut virrata yhä enemmän ihmisiä. Kirkot täyttyvät. Tämä on havainto, ei pelkästään täällä Helsingissä vaan kaikkialla Suomessa, kaikissa seurakunnissa. Kirkko iloitsee siitä, että se on edelleen paikka, johon halutaan tulla ja josta etsitään yhtä hyvin lohtua kuin paikka, jossa osoittaa kiitollisuuttaan.  Vielä muutamia vuosia sitten puhuttiin maallistumisesta ja että kirkon merkitys yhteiskunnassa liudentuu liudentumistaan maallistumisen vallatessa alaa. Tänään, pappina, näkymä täältä kliirossilta todistaa noita ajatuksia ja tuota tulevaisuuden näkyä vastaan.

Mutta mitä kirkko on? Tämä on äkkiseltään ehkä itsestään selvän vastauksen sisältävä kysymys. Elämme kuitenkin vahvasti individualistisuutta ja yksilökeskeisyyttä korostavaa aikaa, ja vastauksia ja näkemyksiä kysymykseen on varmasti monia. Jokainen meistä katselee kirkkoa omasta perspektiivistään. Kirkko, vaikka onkin yksi, ei ole samaa kaikille. Meistä jokainen tulee kirkkoon omista käsityksistään ja lähtökohdistaan käsin. Yksilökeskeisessä ja identiteetin rakentamiseen vetoavassa maailmassa piilevät myös kirkon ja sen jäsenten kohtaamat haasteet. Samalla maailmasta on tullut levoton ja tunnistamaton. Takana on kylmän sodan jälkeinen toiveikkuus ja sääntöpohjainen maailmanjärjestys. Edessä ympäristökatastrofin tuskastuttavat skenaariot ja tekoälyn hämärä.  Maailma, jonka vielä hetki sitten tunsimme, on ikään kuin loppunut emmekä vielä näe uuden alkaneen. Saksalais-amerikkalainen teolologi Paul Tillich  (1886-1965) kenties kutsuisi tätä hetkeä, jota elämme kairokseksi. Hänellä kairos merkitsee, murrosvaihetta, kriisiä ajassa ja otollista hetkeä, jossa Iankaikkisuus purkautuu aikaan.

Jos kirkko ja kristillisyys olisivat lähtökohtaisesti identiteettiin, etnisyyteen tai kansallisuuteen sidottua kulttuuria ja perinnettä tai ne sellaiseksi miellettäisiin, katoaisivat ne ajan saatossa vääjäämättä historian hämärään, sillä sellainen on kronoksen, ajan armoton laki. Silloin kirkko menettäisi eskatologisen ajan ja historian tuolle puolelle kurkottavan ulottuvuutensa. Siitä tulisi yhteiskunnallinen instituutio, kenties edelleen tärkeä sellainen, mutta silti vain yksi palvelulaitos palvelulaitosten joukossa. Tässä ajassa, tässä vastakkainasettelujen, kriisien, sotien ja ympäristökatastrofin ajassa, tässä pelon maailmassa, jossa elämme, jossa me kaipaamme ja etsimme turvaa ja lohtua, ja jossa kristinusko kokee jonkinlaista uudelleentulemista niin idässä kuin lännessäkin piilee yhtä hyvin uhka kuin mahdollisuuskin.  Avainkysymys näyttää olevan, ainakin internetin syövereihin ja uutisten maailmaan uppoutuessa, taotaanko aurat miekoiksi vaiko toisinpäin miekat auroiksi.  Historia toistaa itseään niin hyvässä kuin pahassakin, Saarnaajan sanoin:” Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla.”  Mutta miten vastata ajan haasteisiin tässä ja nyt, niin kirkkona kuin yksityisinä kristittyinä ja lähimmäisinä?

Liturgiamme alussa diakoni lausuu papille: “Aika on aloittaa pyhä palvelus Herralle….Kairòs toũ poiẽsai tõ kyríõ..” Jos Tillichille kairos oli erityinen historiaan sijoittuva hetki ortodoksisessa traditiossa tämä liturgian alun hetki, kairos, liturgian alkaessa kulkee toistuvana läpi koko kirkon historian. Jokaisessa liturgiassa se muistuttaa meitä ikuisuuden murtautumisesta aikaan, ajan ja ikuisuuden kohtaamisesta siinä hetkessä, kohottautumisesta pelkästä itseään toistavasta ajan virrasta ylösnousemuksen ja iankaikkisuuden todellisuuteen. Se merkitsee suhteellisen hyväksymistä suhteelliseksi, mielipiteiden, näkemysten ja erojen jättämistä omaan arvoonsa ja mahdollisuutta kurottautua rakkaudessa kohti Jumalaa ja kohti toinen toisiamme.  Jumala on luonut ihmisen aikaan, emme ole ajastamme vapaita, olemme siihen sidottuja, mutta Jumala on antanut meille myös vapauden valita. Olemme omien ajatuksiemme ja käsityksiemme vankeja vain niin kauan kuin päätämme toisin. Siksi maailmamme ei ole vääjäämättömyyteen sidottu, vaikka se siltä usein tuntuukin, vaan se on myös valitsemamme maailma ja tahtojemme kudelma niin hyvässä kuin pahassakin.

Mieleeni nousee tässä kohtaa eräs kuva isosta perheraamatusta, jota lapsena toisinaan selailin. Yhdellä lehdellä tuossa Raamatussa on mustavalkoisessa piirroksessa kuvattuna Kristus rukoilemassa Getsemanen puutarhassa hetkeä ennen vangitsemistaan. Puutarhan ylle lankeaa kelmeä kuun valo. Kastepisarat kimaltelevat puiden lehdillä ja Kristus on polvillaan kumartuneena rukoukseen. Kuvassa pimeys ja valo käyvät mystistä vuoropuhelua keskenään. Luukkaan evankeliumi kuvaa kuinka Kristus tuossa hetkessä hikoilee tuskasta ja pelosta, hikoilee niin että hikipisarat valuvat veripisaroiden tavoin. Kristus pelkää ja kärsii. Tämä pelko ja kärsimys mitä Hän tuntee, on meidän pelkoamme ja kärsimystämme. Kristus rukoilee:” Isä, jos mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin Sinä.” Sitten joukko miehiä Juudaksen johdolla saapuu vangitsemaan Kristusta. Yksi Jeesuksen seuralaisista ryhtyy vastarintaan, ottaa miekan ja sivaltaa sillä korvan yhdeltä vangitsijalta. Kristus sanoo: ”Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.” Tämä hetki Getsemanessa näyttää meille elämässämme toistuvan risteyksen, josta alati avautuu eteemme kaksi mahdollista tietä.

Kristittyinä ja kirkkona me elämme ajassa ja maailmassa, mutta kuten kirkko opettaa, emme pelkästään siinä. Jos unohtaisimme ja ylenkatsoisimme tätä, silloin valitsisimme, tietäen tai tietämättämme, opetuslapsen tavoin miekan ja kamppailun tien. Näin käyttäisimme uskoamme kilpenä ja tekisimme uskostamme vallan ja voiman välikappaleen, identiteettimme rakennuspalikan ja kulttuurisen arvon tai kirkosta instituution vailla todellista elävää henkeä. Jos taas, Kristuksen sanoin: “otamme ristimme, kiellämme itsemme ja seuraamme Häntä” ja valitsemme kulkea Kristuksen jalanjäljissä aina Golgatalle ja ristinpuulle saakka, me elämme maailmassa mutta emme enää maailmasta. Silloin ajan ja maailman pimeys ei saa meitä valtaansa, eikä se koskaan tule olemaan viimeinen sana. Yhdysvaltoihin emigroitunut teologi Vladimir Lossky kuvaa Jumalan mysteeriä sanoen, että “Jumalan kirkkaus loistaa lähestymättömässä pimeydessä.” Silloin siis tämäkin, tämän ajan pimeys, olisi vain hetken varjo tuon kirkkauden säteiden edessä.

Tänään tässä pyhässä temppelissä, tässä hetkessä, me olemme ajan ja iankaikkisuuden risteyksessä, emmekä vain tässä hetkessä vaan jokaisessa elämämme hetkessä. Meillä on aina kaksi tietä valittavanamme ja kaksi voimaa, jotka meitä ohjaavat, pelko ja rakkaus, miekka ja risti. Tämä sakraali tila, jossa olemme kuvaa elämämme ja kristillisen eetoksen polttopistettä. Meidät on kutsuttu yhtäältä kurottautumaan itsestämme kohti iankaikkisuutta Kristuksessa ja toisaalta kohti vieressämme seisovia sisariamme, veljiämme ja lähimmäisiämme, yhtäältä kohti iankaikkisuutta ja toisaalta kohti aikaa.

Ristin kantaminen on kamppailulaji, joka käydään omassa sisimmässä. Me olemme valinneet tämän lajin, jonka sääntökirjaan on kirjattu omituiset säännöt, säännöt, jotka kertovat tappion merkitsevän voittoa, heikkouden olevan voimaa ja rikkinäisyyden tie huipulle. Me olemme valinneet jotain, jolla on voimaa kääntää maailmamme päälaelleen ja tehdä se terveeksi, jos vain niin tahdomme. Mutta maailma ei pyhity, jos sitä ei pyhitetä. Maailma ei kirkastu, jos sitä ei kirkasteta, eikä rakkaus toteudu, jos sitä ei osoiteta. Tapahtukoon siis Sinun tahtosi ei minun. Aamen!

Isä Petri Korhonen

Uspenskin katedraalissa 10.10.2026

Rovasti Petri Korhonen toimittaa toisena koepalveluksena liturgian Uspenskin katedraalissa 11.10.2026. Palvelus alkaa kello 10 ja sitä on mahdollista myös seurata seurakunnan YouTube-kanavalla.

Tutustu tarkemmin rovasti Petri Korhoseen kirkkoherran vaalin ehdokas-sivulla. 

Isä Petri Korhonen on toisena ehdokkaana Helsingin ortodoksisen seurakunnan 25.-31.10. toimitettavassa kirkkoherran vaalissa.